Tenavatorstai - Barbara Taylor: Eläinten pesät

Barbara Taylor: Eläinten pesät (Animal Homes).
Kustantaja: Karisto, 2012.
Suomentanut: Elina Lustig.
Sivuja: 23.
Genre: Lasten tietokirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Eläinten pesät on erinomainen tietokirja alle kouluikäisille ja vähän vanhemmillekin. Takakannen suositus 5+ on varmasti ihan oikea. Sitä nuorempien käsissä hienot 3D-aukeamat olisivat vaarassa mennä rikki ja tietoiskuja on kuitenkin sen verran paljon, että vaikka tämä kiinnosti kovasti meidän 5-vuotiastamme, luimme kirjan kahdessa erässä. Eihän tällaisia kirjoja ole välttämättä tarkoituskaan lukea yhdeltä istumalta, vaan niihin voi palata silloin tällöin. Stellakin sanoi kirjan loputtua, että "mä haluan pitää tään".


Kuvia ja tekstiä on sopivassa suhteessa alle kouluikäisille, eikä aukeamia ole liikaa. Hienoimpia on tietenkin 3D-aukeamat, mutta muillakin sivuilla oli tarpeeksi kiinnostavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Valitettavasti kolmiulotteisten aukeamien hienous ei kaksiulotteisissa kuvissa aukea.

Eläinten pesät on käännöskirja, eikä sen eläimistö ole kotoperäistä. Kotimainenkin vastaava teos Suomessa elävistä luonnonvaraisista eläimistä olisi toki kiva, mutta toisaalta eksoottisistakin eläimistä ja paikoista on aina hauska oppia. Kirjan käännös ja toimitus olivat minusta ihan onnistuneita, vaikka joitakin vähän erikoisia lauseita ja anglismeja on mukana ("Pesät ovat lähekkäin, koska määrässä on turvaa.")


Paitsi että tekstiä on sopivan vähän pienillekin lukijoille myös tietoiskujen sisältö on yleisesti ottaen helposti ymmärrettävissä. Silti ajattelin, kun tätä iltasatuna ja väsyneinä luettiin, että ei Stella taida jaksaa kunnolla kuunnella ja keskittyä. Mutta kun sitten tänään kuuntelin hänen selostavan kirjaa isälleen ja pikkuveljelleen, totesin pientenkin yksityiskohtien jääneen yllättävän tarkasti mieleen.

Suosittelen siis lämpimästi Eläinten pesiä noin 5-8-vuotiaille pikku tutkijoille. Hienot kolmiulotteiset aukeamat innostavat lapset lukemaan ja tutkimaan, mutta kirjassa riittää sisältöä senkin jälkeen, kun 3D-uutuudenviehätys on laantunut. 


Eläinten pesät on lukenut myös Leena Lumi.

Keskiluokkainen keskiviikko - Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shields: Ruohonvihreää (The Box Garden).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Hanna Tarkka.
Sivuja: 261.
Genre: Keskiluokkaisen arjen kuvaus.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Hetken - korkeintaan sekunnin - toivon, toivon kuumeisesti, että voisin tanssahdella tieheni hänen kannoillaan. Toivon, ettei Judith enää rypistelisi otsaansa ja nykisi pöytäliinan reunoja, ja ennen kaikkea toivon, ettei Eugene seisoskelisi oviaukossa avuttoman ja hämmentyneen näköisenä tulppaanikimput käsivarrellaan.


Sitten Judith huudahtaa: "Eugene, sinä olet nero. Että minä rakastan sinua."


Ja jotakin tapahtuu: katson Eugenea kiihkeän hellästi ja alan tuntea onnea."


Suhteeni Carol Shieldsiin alkoi vasta kesällä 2010. Kirjailijan nimi oli jäänyt mieleeni jo joskus aiemmin, samoin kuin hämärä mielikuva, että voisin pitää Shieldsin kirjoista. Alkuvuodesta 2010 (vai olikohan se loppuvuotta 2009) aloin seurata aktiivisesti suomalaisia kirjablogeja, joiden kautta kuva Shieldsistä "minun kirjailijanani" vahvistui.


Kesällä 2010 sitten luin Rakkauden tasavallan. Aluksi en meinannut päästä kirjaan sisään, mutta sitten kun pääsin, ymmärsin Carol Shieldsin taian, enkä olisi halunnut lopettaa kirjaa koskaan. Samoin kävi helmikuussa 2011 lukemani Pikkuseikkojen kanssa. Alku oli tahmea, mutta kirjasta muodostui lopulta yksi parhaimmista lukukokemuksistani ikinä, ja jäin todella ikävöimään sen henkilöhahmoja. Kirjoitin näistä kahdesta kirjasta samassa jutussa blogini alkutaipaleella.


Tässä välissä olen lukenut vain muutamia Shieldsin novelleja Tavallisia ihmeitä -kokoelmasta, jonka aloittava Segue sai minut itkemään ihan vain siksi, kun se oli niin hyvä. Mitään erityisen liikuttavaa novellissa ei siis sinällään ole, niin kuin ei Shieldsin kirjoituksissa yleensäkään. Hänen taikaansa on hieman vaikea selittää. Hänen kielensä ei ole lyyrisen kaunista, tunteet suuria tai juonenkäänteet koukuttavia. Hän vain osaa kuvata tavallista keskiluokkaista arkea tavallisen ihanine ihmisineen siten, että ei voi kuin huokailla ja elää mukana. Ja jäädä sitten kaipaamaan.


Olen kahden ja puolen Shieldsini jälkeen ehkä jo konkari, sillä Ruohonvihreää sai minut mukaansa heti alusta alkaen - siis toisin kuin kaksi aiemmin lukemaani romaania. Kirja on aivan taattua Shieldsiä. Päähenkilö Charleen on ehkä keskiluokkaiseksi köyhä, mutta kuitenkin kulturelli runoilija, joka on töissä yliopistolla ja jonka ystäväpiiri on akateemisen sivistynyttä. Miesystävä on varakas, mutta proosallisen lääkärin ammattinsa vuoksi Charleenen ystäväpiirissä hieman ylenkatsottu. Sitten pyöritellään elämää, avioliittoja ja perhesuhteita. Enkä olisi halunnut mitään enempää.

Ah, melkein unohdan: tässä Shieldsissä oli itse asiassa pieni jännitysnäytelmäkin mukana, mutta se ei ollut todellakaan pääasia tai kirjan parasta antia, ainakaan minulle.


Olin kuullut, että kaksi Shieldsin ensimmäistä romaania, Pikkuseikkoja ja tämä Ruohonvihreää, olisivat "sisarromaaneja", mutten ollut sisäistänyt, että ne ovat sitä näin konkreettisesti. En tajunnut yhteyttä aluksi, vaikka Charleenin sisko Judith mainittiin nimeltä. Kun Charleenin äitiä kuvailtiin, mietin kyllä pääni puhki, missä Shieldsin romaanissa tai novellissa oli kuvailtu aivan samanlainen nainen, ja ihmettelin oliko hän oikeasti kirjoittanut kaksi näin samanlaista henkilöä, vai tekikö muistini minulle tepposet.


Vasta kun Judithin ammatista, elämäkertojen kirjoittamisesta, alettiin puhua enemmän, sain ahaa-elämyksen: Pikkuseikkojen päähenkilö Judith on Ruohonvihreän Charleenin sisko. Ja mikäpä sen mukavampaa - minähän olin jäänyt kaipaamaan häntä perheineen Pikkuseikkojen jälkeen. Romaanit ovat muutenkin samankaltaisia tunnelmaltaan ja varmaankin yhtä ihania. Pikkuseikkoja on mielessäni kuitenkin piirun verran parempana, ehkä siksi, että pidän viileästä tarkkailusta romaaneissakin. Runoilija Charleenista kertova romaani oli hieman riehakkaampi ja värikkäämpi kuin tietokirjailijasiskoon keskittyvä kirja.


"Meidän kahden vuoropuhelu noudattaa tapansa mukaan jonkinlaista rituaalia, sillä totta kai minä tiedän, että olen kirjoittanut Judithille Eugenesta, ja hänkin tietää sen. Kirjoitin jo kauan sitten, että olin tavannut miehen nimeltä Eugene, että Eugene hoiti Sethin hampaiden oikomista ja että olimme olleet yhteisellä lomalla San Franciscossa. Muistan jopa muutaman huolella sorvatun lauseen, joita käytin kirjeissäni. Ei hän ole sitä unohtanut, ei Judith. Me vain tapaamme niin harvoin, ettemme osaa heti arvioida toistemme intiimin alueen rajoja. Meidän on ensin hieman valmistettava maaperää ennen kuin voimme puhua. Judith kai haluaa olla painottamatta liikaa sitä, mitä olen ehkä kirjoittanut aika suorasukaisesti ja mitä ehkä nyt kadun. Minä puolestani toivon, että vaikuttaisin ihmiseltä, jossa on huolettomuutta ja väljyyttä ja jossa on vielä häivähdys siitä kuvitteellisesta olennosta, jollaisena hän minua puoliksi pitää, kotoa karanneena pikkusiskona, suruttomana nautiskelijana, joka on jotenkin paremmassa asemassa, tosin vain pintapuolisesti, mitä elämänkokemukseen tulee. Länsirannikolla asuva eronnut nainen, sovinnaisuudesta piittaamaton runoilija, josta on nyt tullut jonkin sortin puolirakastajatar. Puheemme noudattelee varovaisia, yhteisymmärryksessä piirrettyjä rajoja."


Hanna Tarkka on tehnyt taas erittäin hyvää työtä kääntäjänä. Kirjan kansikin on upea. Shieldsin romaaneissa on Suomessa ollut muutenkin todella kauniita kansia, mutta tämä on minulle erityinen, sillä vihreä on värini, ja tässä on siitä ihana sävy. Silauksena mukana on vielä vesielementti kauniin pisaran muodossa. En valitettavasti löytänyt tietoa kannen graafikosta.


Ei minulla ole tästä nyt tämän enempää sanottavaa. Shieldsin tajuaa tai sitten ei. Kaikille hän ei ole eikä tarvitsekaan olla. Minulle hän on kuitenkin Saint Carol, enkä välitä kuulla hänestä mitään negatiivista. Jos jokin minua elämässä rauhoittaa, niin se, että minulla on vielä lähes kymmenen Shieldsiä lukematta. Tapahtui mitä tahansa, tyynnyttävän täydellinen lukukokemus poikineen vielä odottaa.


Ruohonvihreän ovat lukeneet myös ainakin Minna, Maria, Katja ja Leena.

Tietotiistai - Jonathan Franzen: Epämukavuusalue

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia (The Discomfort Zone).
Kustantaja: Siltala, 2012.
Suomentanut: Tero Valkonen.
Kansi: Matti Berg.
Sivuja: 245.
Genre: Omaelämäkerrallinen esseekokoelma.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Murrosiästä on helpoin nauttia jos ei ole itsestään tietoinen, mutta valitettavasti murrosiän keskeisin oire on juuri itsetietoisuus. Silloinkin kun tapahtuu jotain tärkeää, kun sydän halkeaa tai riemuitsee, kun on uppoutunut rakentamaan oman luonteensa perustaa, tulee hetkiä jolloin tiedostaa että se mitä tapahtuu ei ole vielä se varsinainen tarina. Jos ei suoranaisesti kuole, varsinainen tarina on vielä edessä. Pelkästään tämä, tämä julma yhdistelmä tietoisuutta ja merkityksettömyyttä, tämä sisäänrakennettu onttous, riittää tekemään ihmisestä todella kiukkuisen. Jos ei usko että murrosiän huolilla on väliä, siitä tulee surkea ja hävettävä olo, mutta jos niihin uskoo, on typerä."


Olen löytänyt Jonathan Franzenin viimeisen puolen vuoden aikana ja pitänyt hänen kahta romaaniaan, Muutoksia ja Vapaus, hyvin hienoina. Kevääksi hankin itselleni kaksi hänen esseekokoelmistaan ja odotin kovasti, että pääsisin lukemaan älykkään kirjailijan kirkkaan teräviä ajatuksia. Mutta kuinkas sitten kävikään?


No, kyllä hänen esseissään on teräviä ajatuksia, siinä en joutunut pettymään. Mutta voi Jonathan - osaat välillä esittää ne niin tavattoman pitkäveteisesti! Olin ajatellut, että kirjailijan omasta nolosta murrosiästä kertovat esseet olisivat väkisinkin nasevan hauskoja, mutta eivät ne lähellekään koko ajan olleet. Se toinen esseekokoelma, How to Be Alone, joka minulla on yhä kesken, alkaa taas niin tainnuttavalla monen kymmenen sivun esseellä Alzheimerin taudin kemiasta, että jouduin todella taistelemaan lukeakseni sen läpi. Kiinnostavaa siinä kyllä oli todeta, kuinka Franzenin kokemukset vanhempiensa sairastumisesta olivat siirtyneet lähes suoraan Muutoksia-romaaniin.


Epämukavuusalueessa Franzen on koko ajan fiksu, mutta esseiden kiinnostavuus vaihteli kohdallani pienestä suurehkoon. Ensimmäinen, Talo myytävänä, oli pettymys, sillä se kokoelman aloittaessaan paljasti, ettei tämä olisikaan niin mahtava kirja, kuin olin odottanut. Kaksi ponia oli mielenkiintoisempi keskittyessään Franzenin Charles Schulz- ja Tenavat-faniutueen, ja käsitellessään myös taiteilijuutta.


"Schulz ei ollut taitelija siksi, että hän kärsi. Hän kärsi, koska hän oli taiteilija. Se, että hän valitsi tiekseen taiteen eikä tavallisen elämän mukavuutta - hän puristi itsestään sarjakuvan joka päivä viidenkymmenen vuoden ajan ja maksoi siitä kalliin psyykkisen hinnan - on satutettuna elämisen vastakohta. Ainoastaan uskomattoman vahva ja mieleltään terve ihminen voi tehdä sellaisen valinnan. Syy siihen, että Schulzin varhaisaikojen murheet vaikuttivat hänen myöhemmän neroutensa 'lähteiltä', on se, että hänellä oli lahjakkuutta ja mielenlujuutta löytää niiden humoristinen puoli. Melkein jokainen nuori ihminen kokee murheita. Schulzin lapsuudessa poikkeuksellista ei ole se, että hän kärsi, vaan se, että hän rakasti sarjakuvia nuoresta lähtien, oli lahjakas piirtäjä ja sai kahdelta rakastavalta vanhemmalta rajattomasti huomiota."

Kirjan keskivaiheilla, lukiessani tylsähköjä Ja sitten ilo puskee pintaan- sekä Keskeinen sijainti -esseitä, meinasin uuvahtaa, mutta onneksi jaksoin loppuun, sillä kaksi viimeistä kirjoitelmaa, Vieras kieli ja Lintupulmani olivat minusta mielenkiintoisimmat ja hauskimmat tässä kokoelmassa.


Arvioni kuulostaa ehkä kielteisemmältä kuin lukukokemukseni oli. Pidin kuitenkin monista Franzenin ajatuksista paljon, löysin ihan helmiäkin, ja naureskelin välillä ääneen teini-ikäisen (ja rehellisen) Jonin kokemuksille. Aion myös lukea loppuun sen kesken olevan esseekokoelman ja hankkia niitä ehkä lisääkin. Franzen nimittäin on ahkera asiatekstien kirjoittaja, jos hän romaaneja julkaiseekin hyvin harvakseltaan.


Olen tyytyväinen, että luin tämän loppuun. Ehkä odotin liikaa tai vääriä asioita. Esseet taitavat harvemmin olla todella vetäviä ja nopealukuisia. Niille saattaisi olla hyvä antaa aikaa ja enemmän mahdollisuuksia kuin kaunokirjallisuudelle.


Epämukavuusalueen käännökseen olisi voitu kiinnittää enemmän huomiota, sillä kieli kuulosti välillä liikaa suomeksi käännetyltä englannilta, minkä voi noista lainauksistakin nähdä.


"Mutta milloin se varsinainen tarina sitten alkaa? Olen neljäkymmentäviisivuotiaana melkein päivittäin kiitollinen, että olen se aikuinen joka tahdoin seitsemäntoistavuotiaana olla. Vahvistan käsivoimiani kuntosalilla, ja minusta on tullut aika hyvä työkalujen käsittelijä. Mutta häviän myös melkein päivittäin taisteluja sille seitsemäntoistavuotiaalle, joka on yhä sisälläni. Syön lounaaksi puoli purkkia Oreo-keksejä, katson liikaa televisiota, lausun yleistyksiin perustuvia moraalisia tuomioita, juoksen ympäri kaupunkia revenneissä farkuissa, juon tiistai-iltana martineja, tuijotan kaljamainokseen pantua rintojenväliä, määrittelen tylsäksi jokaisen ryhmän johon en voi kuulua, tunnen halua viillellä Range Rovereita avaimella ja repiä niiden renkaat riekaleiksi ja teeskentelen etten kuole koskaan."


Kirjasta ovat bloganneet myös Maija ja Suketus.

Maaliskuun luetut maanantaina

On huhtikuu ja ilman soisi olevan kauniin keväinen, mutta ehkä huhtikuu tosiaan on kuukausista julmin. Ainakin tänään tuntui, kuin olisi herännyt sinällään kauniista - yllä olevassa kuvassa näkyvästä - maisemasta huolimatta lievään painajaiseen.. Ja lisää valkeaa pyryttää tälläkin hetkellä.


No mutta. Vaikka rakastankin erityisen paljon juuri kevättä, tuntuu sen tulo sitä makeammalta mitä kauemmin sitä on täytynyt odottaa. Positiivisen kautta!


Maaliskuu näyttää olleen varsin lukuisa kuu, ja blogin suhteen monipuolinenkin. Luin loppuun seuraavat 12 teosta, joista varsinaisesti luetuiksi lasken yhdeksän (yhteensä 2253 sivua):

• Polly Dunbar: Hei Tilda (lasten kuvakirja); 4/5; 30 sivua
• Polly Dunbar: Iloinen Erkko (lasten kuvakirja); 4,25/5; 30 sivua
• Jeffrey Eugenides: The Virgin Suicides (romaani); 4,25/5; 249 sivua
• Jonathan Franzen: Epämukavuusalue (esseekokoelma); 245 sivua
• Grimmin satuaarteita (satukokoelma); 4,75/5; 280 sivua
• Turkka Hautala: Kansalliskirja (kertomuskokoelma); 3,75/5; 112 sivua
• Paula Havaste: Kaksi rakkautta (romaani); 355 sivua
• Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (romaani); 4,75/5; 306 sivua
• Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (runokokoelma); 4/5; 93 sivua
• Carol Shields: Ruohonvihreää (romaani); 261 sivus
• Anne Tyler: The Accidental Tourist (romaani/äänikirja); 4/5; 352 sivua
• Vegaanikeittiön käsikirja (harrastekirja); 4/5; 264 sivua

Jätän sivulaskuista pois Dunbarin kuvakirjat sekä Vegaanikeittiön käsikirjan. Silti mukana on Grimmin kylläkin kannesta kanteen luettu mutta runsaasti kuvitettu satukokoelma, runoja ja lyhyitä kertomuksia, joten mukana on ns. helppoja sivuja. Sivumäärä on silti pieni teosten lukumäärään verrattuna, sillä luin maaliskuussa aika lyhyitä tai korkeintaan keskimittaisia teoksia, huomaan.

En ole vielä ehtinyt blogata kaikista maaliskuun kirjoista, mutta voin paljastaa, että kuukauden parhaimmat olivat Etten palaisi tuhkaksi sekä Ruohonvihreää. Myös Grimmin satuaarteita oli omassa lajissaan todella ilahduttava. Muuten luin paljon hyvää tai "ihan hyvää" kirjallisuutta. Kuukauden loppuessa kesken olivat vielä kimppalukukirja Susipalatsi, Jonathan Franzenin toinen esseekokoelma How to Be Alone, Tove Janssonin Rent spel kokeiluna lukea ruotsiksi, suomalainen chicklit-romaani Enchanté ja äänikirjana Kate Mortonin The Distant Hours.

Maaliskuun aikana Kirjavassa kammarissa myös juhlittiin ensimmäisiä synttäreitä, käsiteltiin aiemmin luetuista teoksista Jennifer Weinerin Then Came You- ja Joel Haahtelan Lumipäiväkirja-romaaneja, juteltiin kirjanmerkeistä, tartutettiin suomalaisiin blogeihin TBR100-innostus ja keskusteltiin Susipalatsin neljännestä osasta.

Huhtikuussa on tarkoitus saada ylläolevat teokset loppuun, lukea ainakin yksi näytelmä, taas Haahtelaa ja uutuuksista toivottavasti Eugenidesin Naimapuuhia. Olin ajatellut jälkimmäistä paksukaista pääsiäiskirjakseni, sillä vietämme pääsiäisloman kotona ja lukuaikaa saattaa jonkin verran löytyä, mutta taidan joutua käyttämään pyhät työkirjojen lukemiseen. Onneksi nekin ovat romaaneja ja vaikuttavat mielenkiintoisilta.

Paljon ihanaa luettavaa on siis odotettavissa. Toivottavasti huhtikuun päätteeksi saamme nauttia jo oikeasta keväästä ja mukavasta vapusta!

Sosiaalisen median sunnuntai: Kirjava kammari on nyt Facebookissa

Kirjava kammarikin on astunut globaaliin nykymaailmaan ja perustanut oman Facebook-sivun. Sivu löytyy ja sitä saa käydä tykkäämässä täällä. Olen myös Twitterissä, mutta siinä puuhassa olen vielä todella aloittelija. Minulta puuttuu vielä rutiini, enkä muista juuri koskaan edes avata Twitteriä saati twiitata. Mutta tavoitteena on aktivoitua siinäkin. Jos päädyn twiittaajana nimenomaan kirjabloggaajan rooliin (en ole vielä varma), laitan lisäinfoa tänne.


Nyt toistaiseksi siis hengailen kuitenkin lähinnä täällä ja Facebookissa. Jälkimmäisessä on tarkoitus paitsi päivittää sivulle kaikki blogin päivitykset myös linkittää muita kirja-aiheisia juttuja ja käydä mahdollisesti kirjavaa keskusteluakin. Tervetuloa mukaan!


Ensi viikolla Kirjavassa kammarissa on luvassa ainakin katsausta maaliskuun luetuista, Carol Shields- huokailua ja vihdoin postaus Jonathan Franzenin Epämukavuusalueestakin. Nähdään siis ensi viikolla!