Tietotiistai - Jonathan Franzen: Epämukavuusalue

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia (The Discomfort Zone).
Kustantaja: Siltala, 2012.
Suomentanut: Tero Valkonen.
Kansi: Matti Berg.
Sivuja: 245.
Genre: Omaelämäkerrallinen esseekokoelma.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Murrosiästä on helpoin nauttia jos ei ole itsestään tietoinen, mutta valitettavasti murrosiän keskeisin oire on juuri itsetietoisuus. Silloinkin kun tapahtuu jotain tärkeää, kun sydän halkeaa tai riemuitsee, kun on uppoutunut rakentamaan oman luonteensa perustaa, tulee hetkiä jolloin tiedostaa että se mitä tapahtuu ei ole vielä se varsinainen tarina. Jos ei suoranaisesti kuole, varsinainen tarina on vielä edessä. Pelkästään tämä, tämä julma yhdistelmä tietoisuutta ja merkityksettömyyttä, tämä sisäänrakennettu onttous, riittää tekemään ihmisestä todella kiukkuisen. Jos ei usko että murrosiän huolilla on väliä, siitä tulee surkea ja hävettävä olo, mutta jos niihin uskoo, on typerä."


Olen löytänyt Jonathan Franzenin viimeisen puolen vuoden aikana ja pitänyt hänen kahta romaaniaan, Muutoksia ja Vapaus, hyvin hienoina. Kevääksi hankin itselleni kaksi hänen esseekokoelmistaan ja odotin kovasti, että pääsisin lukemaan älykkään kirjailijan kirkkaan teräviä ajatuksia. Mutta kuinkas sitten kävikään?


No, kyllä hänen esseissään on teräviä ajatuksia, siinä en joutunut pettymään. Mutta voi Jonathan - osaat välillä esittää ne niin tavattoman pitkäveteisesti! Olin ajatellut, että kirjailijan omasta nolosta murrosiästä kertovat esseet olisivat väkisinkin nasevan hauskoja, mutta eivät ne lähellekään koko ajan olleet. Se toinen esseekokoelma, How to Be Alone, joka minulla on yhä kesken, alkaa taas niin tainnuttavalla monen kymmenen sivun esseellä Alzheimerin taudin kemiasta, että jouduin todella taistelemaan lukeakseni sen läpi. Kiinnostavaa siinä kyllä oli todeta, kuinka Franzenin kokemukset vanhempiensa sairastumisesta olivat siirtyneet lähes suoraan Muutoksia-romaaniin.


Epämukavuusalueessa Franzen on koko ajan fiksu, mutta esseiden kiinnostavuus vaihteli kohdallani pienestä suurehkoon. Ensimmäinen, Talo myytävänä, oli pettymys, sillä se kokoelman aloittaessaan paljasti, ettei tämä olisikaan niin mahtava kirja, kuin olin odottanut. Kaksi ponia oli mielenkiintoisempi keskittyessään Franzenin Charles Schulz- ja Tenavat-faniutueen, ja käsitellessään myös taiteilijuutta.


"Schulz ei ollut taitelija siksi, että hän kärsi. Hän kärsi, koska hän oli taiteilija. Se, että hän valitsi tiekseen taiteen eikä tavallisen elämän mukavuutta - hän puristi itsestään sarjakuvan joka päivä viidenkymmenen vuoden ajan ja maksoi siitä kalliin psyykkisen hinnan - on satutettuna elämisen vastakohta. Ainoastaan uskomattoman vahva ja mieleltään terve ihminen voi tehdä sellaisen valinnan. Syy siihen, että Schulzin varhaisaikojen murheet vaikuttivat hänen myöhemmän neroutensa 'lähteiltä', on se, että hänellä oli lahjakkuutta ja mielenlujuutta löytää niiden humoristinen puoli. Melkein jokainen nuori ihminen kokee murheita. Schulzin lapsuudessa poikkeuksellista ei ole se, että hän kärsi, vaan se, että hän rakasti sarjakuvia nuoresta lähtien, oli lahjakas piirtäjä ja sai kahdelta rakastavalta vanhemmalta rajattomasti huomiota."

Kirjan keskivaiheilla, lukiessani tylsähköjä Ja sitten ilo puskee pintaan- sekä Keskeinen sijainti -esseitä, meinasin uuvahtaa, mutta onneksi jaksoin loppuun, sillä kaksi viimeistä kirjoitelmaa, Vieras kieli ja Lintupulmani olivat minusta mielenkiintoisimmat ja hauskimmat tässä kokoelmassa.


Arvioni kuulostaa ehkä kielteisemmältä kuin lukukokemukseni oli. Pidin kuitenkin monista Franzenin ajatuksista paljon, löysin ihan helmiäkin, ja naureskelin välillä ääneen teini-ikäisen (ja rehellisen) Jonin kokemuksille. Aion myös lukea loppuun sen kesken olevan esseekokoelman ja hankkia niitä ehkä lisääkin. Franzen nimittäin on ahkera asiatekstien kirjoittaja, jos hän romaaneja julkaiseekin hyvin harvakseltaan.


Olen tyytyväinen, että luin tämän loppuun. Ehkä odotin liikaa tai vääriä asioita. Esseet taitavat harvemmin olla todella vetäviä ja nopealukuisia. Niille saattaisi olla hyvä antaa aikaa ja enemmän mahdollisuuksia kuin kaunokirjallisuudelle.


Epämukavuusalueen käännökseen olisi voitu kiinnittää enemmän huomiota, sillä kieli kuulosti välillä liikaa suomeksi käännetyltä englannilta, minkä voi noista lainauksistakin nähdä.


"Mutta milloin se varsinainen tarina sitten alkaa? Olen neljäkymmentäviisivuotiaana melkein päivittäin kiitollinen, että olen se aikuinen joka tahdoin seitsemäntoistavuotiaana olla. Vahvistan käsivoimiani kuntosalilla, ja minusta on tullut aika hyvä työkalujen käsittelijä. Mutta häviän myös melkein päivittäin taisteluja sille seitsemäntoistavuotiaalle, joka on yhä sisälläni. Syön lounaaksi puoli purkkia Oreo-keksejä, katson liikaa televisiota, lausun yleistyksiin perustuvia moraalisia tuomioita, juoksen ympäri kaupunkia revenneissä farkuissa, juon tiistai-iltana martineja, tuijotan kaljamainokseen pantua rintojenväliä, määrittelen tylsäksi jokaisen ryhmän johon en voi kuulua, tunnen halua viillellä Range Rovereita avaimella ja repiä niiden renkaat riekaleiksi ja teeskentelen etten kuole koskaan."


Kirjasta ovat bloganneet myös Maija ja Suketus.