Teatteritiistai: Tumman veden päällä Kansallisteatterissa

Kansallisteatteri: Tumman veden päällä. Kuva Antti Ahonen.

Luin Peter Franzénin esikoisromaanin Tumman veden päällä (Tammi 2010) pari vuotta sitten, eli aikana ennen Kirjavaa kammaria. Siksi täältä ei löydy bloggausta kyseisestä kirjasta, mutta olen kyllä maininnut, että pidin siitä, ainakin täällä.

En suhtautunut Franzénin esikoisromaaniin ehkä yhtä ennakkoluuloisesti kuin moni muu on tunnustanut suhtautuneensa, mutta eivät odotukseni erityisen korkeallakaan olleet. Pidin kirjassa sen maltillisuudesta traagisesta aiheestaan huolimatta, ja erityisesti onnistuneesta lapsikertojaratkaisusta. Kertoja-Peten kokemuksia ja tuntemuksia ei selitelty, vaan ne kuvattiin sellaisinaan, mikä lisäsi autenttisuutta. Olen kirjailijaa vähän nuorempi, mutta en niin paljon, etteikö samastuminen hänen omaelämäkerralliseen lapsuuskuvaukseensa olisi onnistunut, mikä teki osaltaan kirjasta minulle hyvän.


Niin, romaanin pohjalla ovat kirjailijan omakohtaiset kokemukset, mutta kyseessä on kuitenkin romaani. Olen pohtinut viime aikoina paljon autofiktiota ja sen eri muotoja. Autofiktiivistenkin romaanien kohdalla on hyvä muistaa, että romaani on romaani on romaani, mutta kirjailijan valitessa tämän tien hän ei voi välttyä uteluilta ja vertailuilta tosielämän kokemuksiin. Todennäköisesti tekstiä myös lähes poikkeuksetta pidetään "todempana" kuin se onkaan.


Omaelämäkerrallinen tai ei, Tumman veden päällä on romaanina koskettava kuvaus lapsuuden hauraudesta ja toisaalta voimasta. Kirjassa tapahtuu kauheita asioita, mutta se ei ole missään nimessä toivoton tai minusta edes erityisen ahdistava tarina. Lapsi ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat, mikä vähän itkettää aikuista, mutta se tarkoittaa myös lohdullisia harmaan sävyjä maailmassa, jonka aikuinen ehkä maalaisi mustavalkoiseksi. Lisäksi vaikka romaanin kertojan elämässä on isä(puoli), joka muuttuu alkoholin vuoksi hauskasta iskästä pelottavaksi tyranniksi, hänen ympärillään on myös turvallisia ihmisiä: äiti, isovanhemmat ja pikkusisko - biologinen isäkin.

Kuva: Antti Ahonen.

Ja nyt siis kävin katsomassa Tumman veden päällä teatterisovituksena. Se oli tarinana hyvin uskollinen kirjalle, vaikka tietenkään kaikkea ei ollut saatu mahdutettua mukaan. Suuren osan huomiosta vei väistämättä esityksen tekninen toteutus. Se oli jotakin teatterin ja elokuvan väliltä; live-elokuvaksi tätä on taidettu kutsua. Käytännössä katsomossa tuijotettiin melkein koko ajan silmä kovana valkokangasta, jolta sai seurata samaan aikaan kuvattuja kohtauksia. Välillä kuvattiin piilossa kulisseissa ja välillä näyttämöllä yleisön edessä. Välillä myös ikään kuin huolimattomasti osittain piilossa, mistä tuli katsojalle erikoinen, tirkistelevä tunne.

Esityksen tekniikkaa ei ollut yritetty piilottaa, vaan kamera-, valo- ja äänimiehet hääräsivät näkyvillä näyttelijöiden seassa. Täytyi ihmetellä ja ihailla kaiken sujuvuutta sekä sekunnintarkkaa ajoitusta. Näyttelijöiden lisäksi kuvattiin esimerkiksi näyttämön etuosassa ollutta pienoismallia Tornionjoen laaksosta ja erikoisefektejä varten akvaariota näyttämön sivussa.

Kuva: Antti Ahonen.

Aikuisnäyttelijät tekivät mielestäni hienot roolit (pääosissa Seppo Pääkkönen, Elina Knihtilä, Antti Litja ja Terhi Panula), ja lasten osuus oli toteutettu kekseliäästi: Lapsinäyttelijöitä ei paljon kuvattu, ja heidän puheosuutensa suurimmilta osin hoitivat lavalla koko ajan (ilman rooliasuja) olleet aikuisnäyttelijät Ona Kamu sekä Anna Paavilainen, jotka myös soittivat eri instrumenttejä ja lauloivat luoden esitykselle sen äänimaailman. Etenkin Kamu Peten roolissa teki suuren, vaikuttavan työn. Kuvaava kamera edusti yleensä Peten katsetta varsinaisen näyttelijän sijaan.

Kuva: Antti Ahonen.

Teknisen toteutuksen ihmettelyn voitti lopulta kuitenkin sisältö. Kirjan tarina, vahvat tunnelmat ja lapsen kokemus oli saatu siirrettyä myös näyttämölle ja näyttelijöiden työhön. Henki ja itkukin kurkussa katsomossa sai seurata perheen pahoinvointia ja luhistumista. Ja ne kirjasta tutut lapsen elämän valonpilkahdukset tuntuivat mukavilta näyttämölläkin. Olo ei ollut esityksen päätyttyä lohduton, vaan toiveikas.


Odotan mielenkiinnolla, kuinka kirjailijan itsensä ohjaama elokuva vuorostaan onnistuu saman tarinan kertomisessa, ja vielä enemmän odotan työn alla olevaa jatko-osaa Franzénin esikoisromaanille.

Kuva: Kansallisteatteri.