Kulttuurikeskiviikko: Poikani Kevin -elokuva

Minulla ei ole ollut enää tapana kirjoittaa Kirjavassa kammarissa juuri muusta kuin kirjoista. Katson elokuvia ja tv-sarjoja melko paljon ja intohimoisesti, ja välillä voisi olla hauska blogata niistäkin. Aikaa vain ei tahdo riittää edes kaikkiin kirjapostauksiin. Nyt tuntui kuitenkin sopivalta laajentaa repertuaariani, sillä kävin katsomassa elokuvan, jonka pohjalla oleva kirja teki minuun aikanaan erittäin suuren vaikutuksen.

Kyseessä on Lionel Shriverin Poikani Kevin -romaani - ja nyt siis myös siitä tehty elokuva. Luin kirjan heti sen ilmestyttyä kuusi vuotta sitten, joten en ole blogannut siitä, mutta Shriveriä olen hehkuttanut monessa yhteydessä, ja olen edelleen sitä mieltä, että Poikani Kevin on yksi hienoimmista koskaan lukemistani romaaneista.


On aika kauheaa lukea omia, vanhoja juttujaan, mutta liitän tähän nyt silti arvion, jonka olen aikanaan kirjasta kirjoittanut:

"Tämä kirja todellakin ansaitsi Orange-palkintonsa! 

Lionel Shriver (nimestään huolimatta nainen) on kirjoittanut järkyttävän ja ajatuksia herättävän romaanin erään perheen tragediasta, joka huipentuu julmasti teini-ikäisen pojan, Kevinin, suorittaessa joukkomurhan koulussaan. Perheen sisäinen murhenäytelmä on kuitenkin jatkunut jo 15 vuotta, eikä ainakaan helpotu teon jälkeen. 

Teos on kokonaisuudessaan ahdistava, mutta loppu onnistuu silti kylmäämään sydäntä entisestään. Romaani koostuu Kevinin äidin kirjeistä pojan isälle, ja kirjemuoto tekee painavien aiheiden kanssa painiskelevasta ja muutenkin paljon ajattelua vaativasta kirjasta sopivan helppolukuisen.

Ihmissuhdekiemuroiden ja psykologian lisäksi Shriver tarttuu kärkkäästi amerikkalaisen nykykulttuurin ominaispiirteisiin, ja myös Yhdysvaltojen valtapolitiikka kulkee tarinassa taustalla – joskin se häipyy näennäisesti nimenomaan taustalle tiedostavassakin perheessä,

kun henkilökohtaisen elämän traagisuus ylittää inhimilliset rajat.

Ehdottoman suositeltava kirja saa pohtimaan muun muassa ydinperheen ihannetta, vanhempien oletettua, pyyteetöntä rakkautta lapsiaan kohtaan sekä synnynnäisten ominaisuuksien vaikutusta yksilöön verrattuna kasvattavan ympäristön vaikutukseen. 

Käännöksessä huomio kiinnittyy muutamaan kömpelöön ratkaisuun, mutta kokonaisuus on sujuvahko."

Olen antanut kirjalle täydet pisteet ja antaisin yhä vieläkin. Näiden vuosien jälkeen kirjasta on vahvimpana muistissa osittain eri asiat, ja ihmettelen myös loppulausettani käännöksestä, joka oli muistaakseni oikeasti hyvä. Turhaa nillitystä tarttua yksittäisiin kömpelyyksiin (suomi hän nuorempaa itseään).

Elokuvaa lähdin katsomaan melko neutraalein odotuksin. Olin kuullut, että se olisi hyvä, ja tiesin Tilda Swintonin sekä John C. Reillyn erinomaisiksi näyttelijöiksi. Samalla kuitenkin tiesin, että Poikani Kevin -lukukokemusta olisi käytännössä mahdoton ohittaa elokuvalla.

Kaikki tuo pitikin paikkansa, eli elokuva oli todella hyvä loistavin näyttelijöin, mutta ei se sentään ollut yhtä upea kuin kirja. Sovitus oli toisaalta hyvin uskollinen kirjalle ja toisaalta toteutuksena hyvin erilainen. Siinä kun kirja on monologinen kirjeromaani ja rakentuu siis erittäin vahvasti subjektiivisen kertojaäänen varaan, elokuvassa ei käytetä lainkaan kertojaa tai muutakaan selittelyä. Se on varmasti oikea ratkaisu, ja tekee elokuvasta selkeämmin itsenäisen taideteoksen.

Tapahtumat ja tunnelmat noudattavat melko tarkasti kirjan vastaavia, ja päähenkilö Evan pään sisään päästään hienosti elokuvallisin keinoin. Mainitsemieni näyttelijöiden lisäksi onnistuneet roolityöt tekevät myös Keviniä eri ikävaiheissa esittävät lapsi- ja nuoret näyttelijät.

Jos kirja ei kerro oikeasti juurikaan koulusurmista, niin kunnioitettavasti elokuva mässäilee veritöillä vielä vähemmän. Usein visuaalisuus tekee asioista vaikuttavampia ja vaikeampia kokea fiktionakin, mutta tässä tapauksessa kirja oli minusta monin kerroin järkyttävämpi kuin elokuva. Kyllä elokuvakin on luonnollisesti surullinen ja ahdistava, mutta väitän, että herkkänahkaisten on helpompi katsoa se kuin lukea kirja.

Päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi, että elokuvan tekijät ovat onnistuneet upeasti, kun näin vahvasta romaanista tehdystä leffasta ei kävele ulos lainkaan pettyneenä. Suosittelen toisin sanoen elokuvaa muillekin - sekä tietysti kirjaa, jos se joltakin on yhä lukematta.

Poikani Kevin -romaanista ja -elokuvasta kirjoitti ennen minua Linnea (kiitos elokuvaseurasta!), ja hänen jutustaan löytyy myös pino linkkejä muiden bloggaajien arvioihin kirjasta.