tiistai 3. huhtikuuta 2012

Tietotiistai - Jonathan Franzen: Epämukavuusalue

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia (The Discomfort Zone).
Kustantaja: Siltala, 2012.
Suomentanut: Tero Valkonen.
Kansi: Matti Berg.
Sivuja: 245.
Genre: Omaelämäkerrallinen esseekokoelma.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Murrosiästä on helpoin nauttia jos ei ole itsestään tietoinen, mutta valitettavasti murrosiän keskeisin oire on juuri itsetietoisuus. Silloinkin kun tapahtuu jotain tärkeää, kun sydän halkeaa tai riemuitsee, kun on uppoutunut rakentamaan oman luonteensa perustaa, tulee hetkiä jolloin tiedostaa että se mitä tapahtuu ei ole vielä se varsinainen tarina. Jos ei suoranaisesti kuole, varsinainen tarina on vielä edessä. Pelkästään tämä, tämä julma yhdistelmä tietoisuutta ja merkityksettömyyttä, tämä sisäänrakennettu onttous, riittää tekemään ihmisestä todella kiukkuisen. Jos ei usko että murrosiän huolilla on väliä, siitä tulee surkea ja hävettävä olo, mutta jos niihin uskoo, on typerä."


Olen löytänyt Jonathan Franzenin viimeisen puolen vuoden aikana ja pitänyt hänen kahta romaaniaan, Muutoksia ja Vapaus, hyvin hienoina. Kevääksi hankin itselleni kaksi hänen esseekokoelmistaan ja odotin kovasti, että pääsisin lukemaan älykkään kirjailijan kirkkaan teräviä ajatuksia. Mutta kuinkas sitten kävikään?


No, kyllä hänen esseissään on teräviä ajatuksia, siinä en joutunut pettymään. Mutta voi Jonathan - osaat välillä esittää ne niin tavattoman pitkäveteisesti! Olin ajatellut, että kirjailijan omasta nolosta murrosiästä kertovat esseet olisivat väkisinkin nasevan hauskoja, mutta eivät ne lähellekään koko ajan olleet. Se toinen esseekokoelma, How to Be Alone, joka minulla on yhä kesken, alkaa taas niin tainnuttavalla monen kymmenen sivun esseellä Alzheimerin taudin kemiasta, että jouduin todella taistelemaan lukeakseni sen läpi. Kiinnostavaa siinä kyllä oli todeta, kuinka Franzenin kokemukset vanhempiensa sairastumisesta olivat siirtyneet lähes suoraan Muutoksia-romaaniin.


Epämukavuusalueessa Franzen on koko ajan fiksu, mutta esseiden kiinnostavuus vaihteli kohdallani pienestä suurehkoon. Ensimmäinen, Talo myytävänä, oli pettymys, sillä se kokoelman aloittaessaan paljasti, ettei tämä olisikaan niin mahtava kirja, kuin olin odottanut. Kaksi ponia oli mielenkiintoisempi keskittyessään Franzenin Charles Schulz- ja Tenavat-faniutueen, ja käsitellessään myös taiteilijuutta.


"Schulz ei ollut taitelija siksi, että hän kärsi. Hän kärsi, koska hän oli taiteilija. Se, että hän valitsi tiekseen taiteen eikä tavallisen elämän mukavuutta - hän puristi itsestään sarjakuvan joka päivä viidenkymmenen vuoden ajan ja maksoi siitä kalliin psyykkisen hinnan - on satutettuna elämisen vastakohta. Ainoastaan uskomattoman vahva ja mieleltään terve ihminen voi tehdä sellaisen valinnan. Syy siihen, että Schulzin varhaisaikojen murheet vaikuttivat hänen myöhemmän neroutensa 'lähteiltä', on se, että hänellä oli lahjakkuutta ja mielenlujuutta löytää niiden humoristinen puoli. Melkein jokainen nuori ihminen kokee murheita. Schulzin lapsuudessa poikkeuksellista ei ole se, että hän kärsi, vaan se, että hän rakasti sarjakuvia nuoresta lähtien, oli lahjakas piirtäjä ja sai kahdelta rakastavalta vanhemmalta rajattomasti huomiota."


Kirjan keskivaiheilla, lukiessani tylsähköjä Ja sitten ilo puskee pintaan- sekä Keskeinen sijainti -esseitä, meinasin uuvahtaa, mutta onneksi jaksoin loppuun, sillä kaksi viimeistä kirjoitelmaa, Vieras kieli ja Lintupulmani olivat minusta mielenkiintoisimmat ja hauskimmat tässä kokoelmassa.


Arvioni kuulostaa ehkä kielteisemmältä kuin lukukokemukseni oli. Pidin kuitenkin monista Franzenin ajatuksista paljon, löysin ihan helmiäkin, ja naureskelin välillä ääneen teini-ikäisen (ja rehellisen) Jonin kokemuksille. Aion myös lukea loppuun sen kesken olevan esseekokoelman ja hankkia niitä ehkä lisääkin. Franzen nimittäin on ahkera asiatekstien kirjoittaja, jos hän romaaneja julkaiseekin hyvin harvakseltaan.


Olen tyytyväinen, että luin tämän loppuun. Ehkä odotin liikaa tai vääriä asioita. Esseet taitavat harvemmin olla todella vetäviä ja nopealukuisia. Niille saattaisi olla hyvä antaa aikaa ja enemmän mahdollisuuksia kuin kaunokirjallisuudelle.


Epämukavuusalueen käännökseen olisi voitu kiinnittää enemmän huomiota, sillä kieli kuulosti välillä liikaa suomeksi käännetyltä englannilta, minkä voi noista lainauksistakin nähdä.


"Mutta milloin se varsinainen tarina sitten alkaa? Olen neljäkymmentäviisivuotiaana melkein päivittäin kiitollinen, että olen se aikuinen joka tahdoin seitsemäntoistavuotiaana olla. Vahvistan käsivoimiani kuntosalilla, ja minusta on tullut aika hyvä työkalujen käsittelijä. Mutta häviän myös melkein päivittäin taisteluja sille seitsemäntoistavuotiaalle, joka on yhä sisälläni. Syön lounaaksi puoli purkkia Oreo-keksejä, katson liikaa televisiota, lausun yleistyksiin perustuvia moraalisia tuomioita, juoksen ympäri kaupunkia revenneissä farkuissa, juon tiistai-iltana martineja, tuijotan kaljamainokseen pantua rintojenväliä, määrittelen tylsäksi jokaisen ryhmän johon en voi kuulua, tunnen halua viillellä Range Rovereita avaimella ja repiä niiden renkaat riekaleiksi ja teeskentelen etten kuole koskaan."


Kirjasta ovat bloganneet myös Maija ja Suketus.

12 kommenttia:

  1. Minä haudon vieläkin mielessäni sitä Vapauden tarjoamaa huikeaa lukukokemusta :) Onneksi hyllyssäni odottaa Muutoksia, sillä näiden novellikokoelmien suhteen en aio pitää kiirettä hankkia..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, lue ehdottomasti ensisijaisemmin Muutoksia kuin näitä esseitä...!

      Poista
  2. Minusta Muutoksissakin oli niitä pitkästyttäviä kohtia, joissa tuntui jonkinlainen luennoinnin maku.

    Tämä jää minulta varmaan lukematta, mutta Vapauden varmaan jossain välissä luen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, on se kyllä totta tuokin, että molemmissa lukemissani Franzenin romaaneissakin on ollut niitä hieman pitkästyttäviä luentoja, mutta fanitin kirjoja muuten niin täysillä, etteivät ne latistaneet kokemusta. Tässä pitkästyin vähän liikaa.

      Poista
  3. Tulin vain tiedottamaan, että linkkasin blogiisi sangen epäilyttävissä, sensaatiohakuisissa yhteyksissä :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, juttusi oli hauska. :) Pitääkin yrittää muistaa tulla katsomaan, onko se herättänyt keskustelua, kun sinulta puuttuu hankalasti se kommenttien seuraamismahdollisuus... Mur.

      Poista
  4. Kiitos tästä.
    Kiinnostaa kovin tämä teos, varsinkin Charles M Schulz osuus

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli hyvä essee, ja varmasti etenkin, jos on kova Schulz- tai Tenavat-entusiasti. Minä olen lukenut Tenavia sen verran, että aihe kiinnosti, mutten ole koskaan ollut mikään hc-fani.

      Poista
  5. Samoilla linjoilla olemme tämän suhteen, kuten tuli jo aiemminkin todettua :)

    Minua edelleen mietityttää, mikä meni vikaan. Tekstissähän ei ole mitään ongelmaa sinänsä. Mutta se pitkäveteisyys ei tosiaan onnistunut kääntymään positiiviseksi, ei niin millään. Harmi!

    (Kiitos linkityksestä!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Minä luulen, että osittain meidän molempien kohdalla ongelmana olivat ne romaanien vuoksi syntyneet kohtuuttomat odotukset. Lopputuloksena "Ai, tää Franzen onkin ihan ihminen. Ja vielä aika tylsä nörtti välillä. Höh." ;D

      Poista
  6. Voi kuinka hellät moiteet olet Jonathanille antanut :)

    Minulla on Vapaus vielä tulossa, 4. olen sentään jo varausjonossa!

    Minua se kemiaessee olisi voinut kiinnostaakin. Ehkä. Muista en tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hellä Moittija on intiaaninimeni. xD

      Ahaa, pääset lukemaan Vapautta varmaankin tämän vuoden puolella! Elleivät ihmiset pidä sitä sakon uhallakin liian pitkään itsellään.

      Kuule olikohan se kemia oikea sana sen Alzheimer-esseen yhteydessä? Lääketiedettä kai se oli, mutta siis sellaista aivokemiaa, välittäjäaineita ja sen sellaista.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...