Linn Ullmann lauantaina: Aarteemme kallis

Linn Ullmann: Aarteemme kallis (Det dyrebare).
Kustantaja: WSOY, 2012.
Suomentanut: Tarja Teva.
Kansi: Aud Gloppen Blæst.
Kannen kuva: Mamma Andersson: Kompisar från förr, 2001.
Sivuja: 360.
Genre: Pohjoismainen perhe-/lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Vanha valkoinen alppihuvila mäen päällä olisi kaivannut uutta maalikerrosta, mutta sitä ei kukaan huomaisi sumuisessa hämyssä. Pian olohuoneen kaappikello, joka oli kerran maailmassa kuulunut Jennyn isoäidille, löisi seitsemän kertaa, ja silloin kaikki olisi valmista. Puutarha heräisi eloon. Talo heräisi eloon. Ovet pihalle ja puutarhaan avautuisivat. Sade hellittäisi hieman, ja vaikka sumu riippui raskaana puunlatvoissa, valot ja lyhdyt loistaisivat sekä sisällä että ulkona. Ja he kaikki seisoisivat pihalla ottamassa vastaan vieraita. Jenny ja Irma, Siri ja Jon ja Alma ja pikku Liv ja kuukasvoinen tyttö jonka nimi oli Mille."

Olen saanut lukea viime aikoina ihan erityisen hyviä kirjoja. Tällekin romaanille annoin käytännössä täydet pisteet, vaikka vähän arvoin tämän ja seuraavaksi parhaimman arvosanan välillä. Lopulta ajattelin, että mitä turhia pihtailemaan, kun kirjan lukeminen oli hieno elämys ja sen sisällä kaikki, mitä romaanilta toivon.

Olen löytänyt lähiaikoina monia erinomaisia norjalaisia kirjoja ja kirjailijoita. Linn Ullmanniin tutustuin kuitenkin jo kymmenisen vuotta sitten, kun luin ensin hänen esikoisromaaninsa Ennen unta (WSOY 1999) ja sitten Kun olen luonasi (WSOY 2002). Muistan kirjoista hämäävän vähän, mutta mieleeni on jäänyt samankaltainen tunnelma kuin tästä tuoreesta suomennoksesta: tyyni, hieman unenomainen, salaperäinen ja salaileva. 

Erityisesti esikoisromaani on jäänyt mieleeni, kun luin sitä matkustaessani yksin lentokoneella ja uppotuessani kirjan maailmaan. Kahta Ullmannin romaaneista en ole vielä lukenut (Armo ja Siunattu lapsi), mutta uskallan sanoa kolmen kirjan perusteella, että perhe- ja parisuhteet ovat Ullmannin kirjoissa keskiössä. Siitä ja kuvatunlaisista tunnelmista romaanitaiteessa juuri pidän, ja kuten olen aiemmin sanonut, pohjoismainen kirjallisuus on muutenkin usein mieleeni, ehkä siksi, että se on yhtä aikaa melko tuttua ja hieman vierasta.

Linn Ullmannista kuuluu aina mainita, että hän on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tytär. Mielenkiintoista se onkin! Minulle etenkin nyt, kun olen hitaasti nautiskellen katsonut pitkin syksyä Bergmanin ohjaamaa tv-sarjaa Kohtauksia eräästä avioliitosta, jossa Liv Ullmann näyttelee toista pääosaa. Kirjakin on minulla nyt lainassa, voi kun ehtisin sen pian lukea. Kulttuurisuvut ja -perheet kiehtovat minua, ja tämä suku muutenkin, kun luin kesällä Bergmanin muistelmaromaanin Sunnuntailapsi ja olen katsonut lapsesta saakka silloin tällöin omaelämäkerrallista Fanny ja Alexander -elokuvaa.

Linn Ullmann on ihanan oloinen nainen. Hän kirjoittaa upeita romaaneja, on (persoonallisen) kaunis kuin enkeli, opiskellut kirjallisuutta New Yorkissa, naimisissa toisen kirjailijan kanssa, suurperheen äiti ja Norjan suurimman sanomalehden päätoimittaja sekä kolumnisti. Huh, ihan hengästyttää.

Aarteemme kallis on surullinen romaani, mutta ei aivan vailla toivoa. En ehkä yhdy takakansiesittelyn romaania kuvaaviin adjektiiveihin "jännittävä, pikimusta ja humoristinen". Kyllä kirja kaikkea tuotakin on, mutta vähemmässä määrin. Minun mieleeni päällimmäisiksi jäivät suru, surullisuus ja onneksi vielä toivo. Kirjan alusta tulee mieleen Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä, kun kuvataan elämänmakuisesti nuorten poikien huoletonta elämää maalaismaisemissa - minkä kuitenkin katkaisee jonkin kamalan löytyminen.

Tästä romaani laajenee käsittelemään kokonaista solmussa olevaa perhettä ja sukua. Myös menneisyydessä on suuri tragedia, jolla ei kuitenkaan mässäillä. Kun kuvataan samanikäisiä lapsia kuin minulla itselläni, ja heistä toinen sitten kuolee ja toinen joutuu kärsimään suunnattomasti, ollaan potentiaalisen huutoitkun äärellä. Aarteemme kallis ei ole kuitenkaan kaikesta surullisuudestaan huolimatta varsinainen itkettäjä. Ei ainakaan minulle ollut. Mutta surin sen äärellä hiljaa.

Tuntuu pahalta, kun Jenny siirtää huonon omatuntonsa ja kärsimyksensä pienelle tyttärelleen, Sirille, joka oireilee vielä keski-iässä. Sitä miettii, kuinka paljon lapsen kuolema äitiä muuttaakaan. Sitten ymmärtää, että ei Jenny mikään vuoden äiti tainnut olla ennen onnettomuuttakaan, ja alkaa murehtia sitä, kuinka pitkällä ja syvällä tämän suvun haavat mahtavat ollakaan.

Kirjailija on onnistunut, kun ällöitsekäs Jon ei tunnu lukijasta pelkästään vastenmieliseltä, vaan herättää sääliä ja ymmärrystä hänkin. Ehkä vain ihan vähän, mutta kuitenkin. Jennyn asuinkumppani Irma jää vähän oudoksi, Liv tavallisen ihanaksi pikkutytöksi, ja traagisen kohtalon kokeva Mille lähinnä ukkosenjohdattimeksi perheessä, mutta kuitenkin Ullmannin henkilöhahmot ovat eläviä ja kokonaisia harmaan kaikissa sävyissä. Sirin ja Jonin esikoistytär Alma jää erityisesti mieleen. Hän on upean persoonallinen, naiseksi hapuillen kasvava tyttö, joka kuitenkin kantaa suvun ja perheen erilaisia taakkoja ja suruja, ja kaipaisi valtavasti läheisyyttä ja rakkautta. Vanhemmat ovat hukassa teininsä kanssa ja kirja viittaa myös nykyajan länsimaisten nuorten tekemiin joukkomurhiin.

En ole lukenut kirjasta vielä arvioita, mutta tässä Hesarin jutussa Ullmann kertoo aloittaneensa romaaninsa jo vuosia sitten, mutta viimeistelleensä sen vasta Utøyan surmien jälkeen. Tämän hän myöntää vaikuttaneen osaan tekstistä ja sen henkeen.

Kirjan hienoviritteisen ihmis- ja perhekuvauksen lisäksi minua ihastutti tarinan tapahtumaympäristö. Suvun upea talo ja kylä sen ympärillä sopisivat hyvin jonkun erityisen kauniin tarinan taustalle, mutta nyt iso, vanha talo tuntuu huokuvan vain surua ja epätoivoa. Tragedioiden sijoittaminen kauniin rauhallisiin ympäristöihin on toki tuttu tehokeino esimerkiksi dekkareista.

Mutta kuten sanoin, minulle tämä melankolisviritteinen ja kauheiden tapahtumien sävyttämä perhetarina ei ollut aivan vailla toivoa. Lopussa ei oikeastaan ratkea tai selviä mitään, mutta tietyn rauhan loppukohtaus lukijalle antaa. Ihmiset ovat rikkinäisiä kukin eri syistä, mutta jos on tahtoa, yhdessä voi selvitä mistä vain.

"- Vergiliuksen mielestä  mehiläiset ovat kuolemattomia, ne ovat osa jumaluutta. Ajuruoholta hunaja tuoksuu. Niin kallisarvoisia ne ovat. Tai olivat. Ennen kuin ne katosivat, ennen kuin me tuhosimme ne, ennen kuin tuho tuhosi ne. 'Hänestä, siis jumalasta', kirjoittaa Vergilius, 'hänestä pieni ja suuri karja, ihmiset, villieläimet saavat kukin syntyessään aineettoman elämänhengen. Kaikki oliot palaavat ja yhtyvät hajotessaan häneen, kuolemalle ei jää sijaa, vaan ne lentävät elävinä tähtien joukkoon ja kohoavat ylös taivaalle.'" (Vergilius-suomennos Teivas Oksala.)

Aarteemme kallis -romaanin on lukenut myös Annika K, joka lumoutui vahvasta lukuelämyksestä niin, ettei ole edes varma, pitääkö kirjasta.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Norja.