Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (My Sister, My Love).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 727.
Genre: Herättelevä lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Mami naurahti ärtyneesti. Skylerin olisi pitänyt tajuta että se oli varoittava naurahdus.
'Jeesus voi ottaa meiltä kivun pois jos Hän niin tahtoo. Jos me olemme sen arvoisia. Minä tiedän, että sinä et usko, Skyler, olen nähnyt sinun nyrpistelevän kummajaisnaamaasi jumalanpalveluksen aikana, sinä olet orastava skeptikko niin kuin isäsi, eikä Jeesus voi asettua sinun sydämeesi sen paremmin kuin kuivettuneeseen vanhaan rusinaan, mutta silti se on totta. Blissin kipu ei ole 'todellista', ja jos se on todellista, Jeesus ottaa sen häneltä pois. Ja Bliss Rampike kruunataan Jään kuninkaallisten pikkuprinsessaksi 1996 ja isä on meidän kanssamme jäähallissa katsomassa ja illalla juhlitaan ja isä tulee kotiin meidän kanssamme. Se on meidän kohtalomme, Skyler: mikä on sinun?'"
Joyce Carol Oatesin vaikuttava romaani Sisareni, rakkaani sai minut hieman hämilleen. Se on toinen lukemani Oatesin kirja - ensimmäinen oli Kosto: rakkaustarina - ja mietin nyt, kirjoittaako hän aina yhtä osoittelevasti. Ei siinä ole välttämättä mitään pahaa. Jotta yhteiskunta muuttuisi ja kehittyisi, tarvitaan herättelijöitä, eli niitä jotka uskaltavat puhua ikävistä asioista ääneen. Mutta näiden kahden romaanin jälkeen ihmettelen vähän esimerkiksi Nobel-veikkailuja Oatesin kohdalla. Vaikka olen pitänyt näistä molemmista romaaneista, en ole löytänyt niistä sellaista hienovireisyyttä, piiloteltuja merkityksiä tai kirjallisia ansioita, jotka mielessäni liitän arvostettuun Nobelin palkintoon.
Toisaalta nobelistit ovat usein olleet juuri niitä, jotka nostavat yhteiskunnan epäkohtia esiin. Ja lisäksi Oates on ehkä, käsittääkseni, kirjoittanut myös vähän erilaisia, sävykkäämpiä romaaneja.
Sisareni, rakkaani on tiiliskiviromaani, joka on kuitenkin helppo ahmaista nopeasti. Olen viime päivinä miettinyt, onko ahmittava kirjallisuus aina jotenkin halpaa ja onko siitä aina määrä tulla jotenkin paha olo. Tällaisia mielipiteitä olen lukenut äskettäin ja aiemminkin, ja vaikka en allekirjoita väitettä suoraan, myönnän että joskus se pitää paikkansa. Tätä Oatesin romaania lukiessa sosiaalipornonjanoisen tirkistelijän olo oli korostunut, sillä kirja on syntynyt peittelemättä lapsimissi JonBenét Ramseyn selvittämättömän murhan inspiroimana. Kävin vielä kirjan luettuani lukemassa netissä tuosta tapauksesta ja surmatun tytön perheestä, vaikka yleensä välttelen kaikenlaisten skandaalinkäryisten uutisten penkomista.
Kirjassa on kuitenkin muitakin ansioita kuin sen koukuttavuus. Oates on rakentanut romaaninsa jännällä tavalla. Kertoja on murhatun tytön isoveli, nyt 19-vuotias. Hän kertoo tarinansa kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Skyler on epätasapainoinen, mieleltään järkkynyt nuori mies, joka tilittää katkerana lapsuudestaan ja myöntää moneen kertaan itsekin epäluotettavuutensa. Lukija kiinnittää huomiota kerronnan ristiriitaisuuksiin usein myös silloin, kun kertoja ei itse lapsuksia myönnä.
Välillä, ainakin lopussa, äänessä on myös kirjailija, joka puhuttelee lukijaa suoraan. Kertojaratkaisu pitää hereillä ja on piristävän erikoinen. Muutenkin kirjan rakenne koostuu erilaisista palasista, alaviitteistä ja muusta sälästä, mikä tekee paksun ja aiheeltaan ahdistavan kirjan lukemisesta yllättävän kevyttä ja sujuvaa.
Oates nostaa esiin monia epäkohtia amerikkalaisen ylemmän keskiluokan ihanteissa ja elämäntyylissä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan noiden piirteiden karmivuudesta, mutta esiin nostaminen tehdään niin osoittelevasti ja mustavalkoisesti, että välillä harmitti. Epäluotettavasta kertojasta johtuen on vaikea sanoa, miten paljon kerrotusta on määrä pitää totena, mutta on selvää, mitä kaikkea kirjailija paheksuu ja haluaa kritisoida: lasten käyttämistä vanhempien kunnianhimon välikappaleina, lasten seksualisoimista showbisneksen nimissä, lasten lääkitsemistä ja pakkomielteistä diagnosoimista, amerikkalaista haastamis- ja oikeudenkäynti-intoa, ahdasmielistä kristillisyyttä, tragedioilla rahastamista (mitä hän tekee tavallaan tälläkin kirjallaan itsekin) ja niin edelleen. Ja niin edelleen.
Kuten sanoin, paheksun ja kritisoin kaikkea tuota itsekin, mutta vähempikin osoittelu kirjailijan puolelta olisi riittänyt.
Olen kuitenkin antanut kirjalle melko korkeat pisteet, sillä vaikka harmistuin kirjan tarjoilemasta mustavalkoisesta osoittelusta, sen hyvätkin puolet nousivat vahvasti ja tekivät teoksesta laaturomaanin. Kirja myös herätti voimakkaita tunteita, vaikkakin vain negatiivisia, ja kaiken sen oksettavan vyöryttäminen piti pahan maun suussa ne päivät, jotka romaanin parissa kuluivat.
Kuten jo ohimennen mainitsin, lukija ei oikeastaan voi tietää, mitkä osat kirjan tarinasta ovat olevinaan totta. Sen kertojan mukaan syyllinen löytyy, kun taas oikeassa elämässä Ramseyn tytön murha on yhä selvittämättä. Absoluuttisella totuudella ei ole kuitenkaan lopulta väliä, sillä kirja on yhden vinoon varttuneen nuoren miehen tarina ja kertomus siitä, kuinka hän lapsuutensa ja perheensä elämän koki. Lukiessa voi miettiä kertojan motiiveja kertoa kaikki se, mitä hän kertoo, mutta lukiessa myös miettii kylmä hiki otsalla, onko tällaista ja tällaisia vanhempia oikeasti olemassa. Varmasti on, sillä totuus on melkein aina tarua ihmeellisempää.
Olen iloinen siitä, että suunniteltu lapsimissikisahanke kaatui Suomessa ja ettei meillä muutenkaan ole vallalla vielä kovin suuria paineita tehdä jokaisesta lapsesta special. Tästä kertoo mielestäni jo se, että tuo sana kääntyy suomeksi kankeasti erityiseksi, eikä sillä ole vakiintunutta merkitystä kuvaamassa jollakin tavalla erityislaatuista lasta. Tästä saankin aasinsillan siihen, että kirjan käännös ei ole missään nimessä huono, mutta yllättävän monesti kiinnitin huomiota epäonnistuneesti suomennettuun kohtaan, sillä yleisesti ottaen arvostan Kaijamari Sivillin työn jälkeä kovasti. Kirjan kansikaan, joka on sama kuin Briteissä, ei nyt herättänyt minussa sellaisia suuria tunteita kuin olisi sisällön puolesta suotavaa.
Sisareni, rakkaani oli siis vaikuttava, ovelasti rakennettu romaani, joka ratsasti minun makuuni vähän liikaa sosiaalipornolla. Kysyisinkin teiltä, hyvät lukijani, joista monelle Oates on tutumpi kuin minulle, onko hänellä tästä ja Kostosta hienovireisempiä romaaneja ja mitä niistä minulle suosittelisitte? Kehutun Blondin aion lukea joka tapauksessa, vaikka käsittääkseni sekin putoaa tähän Oatesin osoittelevaan kategoriaan.
"Hän vetäisi kiireesti hiuksiani hiusharjalla, kyykistyi katsomaan minun vältteleviin silmiini ja aneli hiljaisella äänellä: Skyler kiltti yritä kulta mamin mieliksi olla kiemurtelematta ja vääntelemättä naamaasi niihin kamaliin ilmeisiin! Yritän mamin mieliksi olla tänä Rampiken perhejouluna tyytyväisen näköinen kun isäkin on taas täällä meidän luonamme ja me haluamme että koko maailma näkee miten ylpeitä me olemme Blissistä ja miten kaunis ja onnellinen perhe meillä on.
Minä yritin, äidin mieliksi. Näette kyllä miten kovasti minä yritin."
Kirjabloggaajista tämän Oatesin uutuuden ovat lukeneet lisäkseni ainakin Susa, Leena Lumi, Minna, Unni, Annika K, Anna Elina ja Norkku.
Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American ja kateogrioihin Modern Women Writers sekä New Jersey.
PS. Laitan tähän loppuun vielä ns. ylimääräisiä kansia, kun löysin niin monia erilaisia.
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 727.
Genre: Herättelevä lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Mami naurahti ärtyneesti. Skylerin olisi pitänyt tajuta että se oli varoittava naurahdus.
'Jeesus voi ottaa meiltä kivun pois jos Hän niin tahtoo. Jos me olemme sen arvoisia. Minä tiedän, että sinä et usko, Skyler, olen nähnyt sinun nyrpistelevän kummajaisnaamaasi jumalanpalveluksen aikana, sinä olet orastava skeptikko niin kuin isäsi, eikä Jeesus voi asettua sinun sydämeesi sen paremmin kuin kuivettuneeseen vanhaan rusinaan, mutta silti se on totta. Blissin kipu ei ole 'todellista', ja jos se on todellista, Jeesus ottaa sen häneltä pois. Ja Bliss Rampike kruunataan Jään kuninkaallisten pikkuprinsessaksi 1996 ja isä on meidän kanssamme jäähallissa katsomassa ja illalla juhlitaan ja isä tulee kotiin meidän kanssamme. Se on meidän kohtalomme, Skyler: mikä on sinun?'"
Joyce Carol Oatesin vaikuttava romaani Sisareni, rakkaani sai minut hieman hämilleen. Se on toinen lukemani Oatesin kirja - ensimmäinen oli Kosto: rakkaustarina - ja mietin nyt, kirjoittaako hän aina yhtä osoittelevasti. Ei siinä ole välttämättä mitään pahaa. Jotta yhteiskunta muuttuisi ja kehittyisi, tarvitaan herättelijöitä, eli niitä jotka uskaltavat puhua ikävistä asioista ääneen. Mutta näiden kahden romaanin jälkeen ihmettelen vähän esimerkiksi Nobel-veikkailuja Oatesin kohdalla. Vaikka olen pitänyt näistä molemmista romaaneista, en ole löytänyt niistä sellaista hienovireisyyttä, piiloteltuja merkityksiä tai kirjallisia ansioita, jotka mielessäni liitän arvostettuun Nobelin palkintoon.
Toisaalta nobelistit ovat usein olleet juuri niitä, jotka nostavat yhteiskunnan epäkohtia esiin. Ja lisäksi Oates on ehkä, käsittääkseni, kirjoittanut myös vähän erilaisia, sävykkäämpiä romaaneja.
Sisareni, rakkaani on tiiliskiviromaani, joka on kuitenkin helppo ahmaista nopeasti. Olen viime päivinä miettinyt, onko ahmittava kirjallisuus aina jotenkin halpaa ja onko siitä aina määrä tulla jotenkin paha olo. Tällaisia mielipiteitä olen lukenut äskettäin ja aiemminkin, ja vaikka en allekirjoita väitettä suoraan, myönnän että joskus se pitää paikkansa. Tätä Oatesin romaania lukiessa sosiaalipornonjanoisen tirkistelijän olo oli korostunut, sillä kirja on syntynyt peittelemättä lapsimissi JonBenét Ramseyn selvittämättömän murhan inspiroimana. Kävin vielä kirjan luettuani lukemassa netissä tuosta tapauksesta ja surmatun tytön perheestä, vaikka yleensä välttelen kaikenlaisten skandaalinkäryisten uutisten penkomista.
Kirjassa on kuitenkin muitakin ansioita kuin sen koukuttavuus. Oates on rakentanut romaaninsa jännällä tavalla. Kertoja on murhatun tytön isoveli, nyt 19-vuotias. Hän kertoo tarinansa kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Skyler on epätasapainoinen, mieleltään järkkynyt nuori mies, joka tilittää katkerana lapsuudestaan ja myöntää moneen kertaan itsekin epäluotettavuutensa. Lukija kiinnittää huomiota kerronnan ristiriitaisuuksiin usein myös silloin, kun kertoja ei itse lapsuksia myönnä.
Välillä, ainakin lopussa, äänessä on myös kirjailija, joka puhuttelee lukijaa suoraan. Kertojaratkaisu pitää hereillä ja on piristävän erikoinen. Muutenkin kirjan rakenne koostuu erilaisista palasista, alaviitteistä ja muusta sälästä, mikä tekee paksun ja aiheeltaan ahdistavan kirjan lukemisesta yllättävän kevyttä ja sujuvaa.
Oates nostaa esiin monia epäkohtia amerikkalaisen ylemmän keskiluokan ihanteissa ja elämäntyylissä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan noiden piirteiden karmivuudesta, mutta esiin nostaminen tehdään niin osoittelevasti ja mustavalkoisesti, että välillä harmitti. Epäluotettavasta kertojasta johtuen on vaikea sanoa, miten paljon kerrotusta on määrä pitää totena, mutta on selvää, mitä kaikkea kirjailija paheksuu ja haluaa kritisoida: lasten käyttämistä vanhempien kunnianhimon välikappaleina, lasten seksualisoimista showbisneksen nimissä, lasten lääkitsemistä ja pakkomielteistä diagnosoimista, amerikkalaista haastamis- ja oikeudenkäynti-intoa, ahdasmielistä kristillisyyttä, tragedioilla rahastamista (mitä hän tekee tavallaan tälläkin kirjallaan itsekin) ja niin edelleen. Ja niin edelleen.
Kuten sanoin, paheksun ja kritisoin kaikkea tuota itsekin, mutta vähempikin osoittelu kirjailijan puolelta olisi riittänyt.
Olen kuitenkin antanut kirjalle melko korkeat pisteet, sillä vaikka harmistuin kirjan tarjoilemasta mustavalkoisesta osoittelusta, sen hyvätkin puolet nousivat vahvasti ja tekivät teoksesta laaturomaanin. Kirja myös herätti voimakkaita tunteita, vaikkakin vain negatiivisia, ja kaiken sen oksettavan vyöryttäminen piti pahan maun suussa ne päivät, jotka romaanin parissa kuluivat.
Kuten jo ohimennen mainitsin, lukija ei oikeastaan voi tietää, mitkä osat kirjan tarinasta ovat olevinaan totta. Sen kertojan mukaan syyllinen löytyy, kun taas oikeassa elämässä Ramseyn tytön murha on yhä selvittämättä. Absoluuttisella totuudella ei ole kuitenkaan lopulta väliä, sillä kirja on yhden vinoon varttuneen nuoren miehen tarina ja kertomus siitä, kuinka hän lapsuutensa ja perheensä elämän koki. Lukiessa voi miettiä kertojan motiiveja kertoa kaikki se, mitä hän kertoo, mutta lukiessa myös miettii kylmä hiki otsalla, onko tällaista ja tällaisia vanhempia oikeasti olemassa. Varmasti on, sillä totuus on melkein aina tarua ihmeellisempää.
Olen iloinen siitä, että suunniteltu lapsimissikisahanke kaatui Suomessa ja ettei meillä muutenkaan ole vallalla vielä kovin suuria paineita tehdä jokaisesta lapsesta special. Tästä kertoo mielestäni jo se, että tuo sana kääntyy suomeksi kankeasti erityiseksi, eikä sillä ole vakiintunutta merkitystä kuvaamassa jollakin tavalla erityislaatuista lasta. Tästä saankin aasinsillan siihen, että kirjan käännös ei ole missään nimessä huono, mutta yllättävän monesti kiinnitin huomiota epäonnistuneesti suomennettuun kohtaan, sillä yleisesti ottaen arvostan Kaijamari Sivillin työn jälkeä kovasti. Kirjan kansikaan, joka on sama kuin Briteissä, ei nyt herättänyt minussa sellaisia suuria tunteita kuin olisi sisällön puolesta suotavaa.
Sisareni, rakkaani oli siis vaikuttava, ovelasti rakennettu romaani, joka ratsasti minun makuuni vähän liikaa sosiaalipornolla. Kysyisinkin teiltä, hyvät lukijani, joista monelle Oates on tutumpi kuin minulle, onko hänellä tästä ja Kostosta hienovireisempiä romaaneja ja mitä niistä minulle suosittelisitte? Kehutun Blondin aion lukea joka tapauksessa, vaikka käsittääkseni sekin putoaa tähän Oatesin osoittelevaan kategoriaan.
"Hän vetäisi kiireesti hiuksiani hiusharjalla, kyykistyi katsomaan minun vältteleviin silmiini ja aneli hiljaisella äänellä: Skyler kiltti yritä kulta mamin mieliksi olla kiemurtelematta ja vääntelemättä naamaasi niihin kamaliin ilmeisiin! Yritän mamin mieliksi olla tänä Rampiken perhejouluna tyytyväisen näköinen kun isäkin on taas täällä meidän luonamme ja me haluamme että koko maailma näkee miten ylpeitä me olemme Blissistä ja miten kaunis ja onnellinen perhe meillä on.
Minä yritin, äidin mieliksi. Näette kyllä miten kovasti minä yritin."
Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American ja kateogrioihin Modern Women Writers sekä New Jersey.
PS. Laitan tähän loppuun vielä ns. ylimääräisiä kansia, kun löysin niin monia erilaisia.
Näitä kansikuvia katsoessani tulee mieleen, että "keep it simple". Tuo ruotsinkielinen on mielestäni ehdottomasti parhain.
VastaaPoistaMulla tämä kirja odottaa pääsyä pukin konttiin, joten luin juttusi vain kursorisesti sieltä täältä, mutta tuohon kysymykseesi voisin vastata, että Haudankaivajan tytär on ehkä sitä mitä kaipaat. Itse en kyllä ole kokenut Oatesin kirjoja sosiaalipornoksi niiden aiheista huolimatta, sillä hänellä on kyky rakentaa tarinat niin, että ne saavat lukijan ajattelemaan asioita monista eri näkökulmista, jopa Kostossa minun mielestäni oli monia näkökulmia, joissa lukijan oli koeteltava myös omaa moraaliaan.
Jaana, minäkin olen usein yksinkertaisten kannalla. Toisaalta on kiva, jos kansi kertoo kirjasta ja tähän ei välttämättä pelkistetty kansi sovi, jos sisältöä miettii. Minua miellyttää nuo molemmat englanninkieliset kannet tässä (niitä oli myös pari minusta huonompaa) sekä tuossa japanilaisessa tytön olemus, joka kertoo kirjasta paljon.
PoistaKiitos Haudankaivaja-vinkistä! Minustakin Kostossa oli monia näkökulmia, enkä ajatellut sitä sosiaalipornoksi. Tämän mielsin enemmän sellaiseksi, koska kirja pohjautuu todellisiin tapahtumiin ja keskiössä on lapsi. Lisäksi jos tässä oli monia näkökulmia, ne jäivät ainakin minulta suurin osin peittoon. Mutta vaikuttava kirja tämä siitä huolimatta oli!
Piti vielä sanoa, Jaana, että siis Kostokin alkoi näyttäytyä minulle osoittelevampana, kun olin lukenut tämän romaanin. Eli näiden kahden tavallaan samankaltaisen kirjan jälkeen aloin miettiä, kirjoittaako Oates aina näin paasaten. Mutta oli Kosto selvästi monipuolisempi näkökulmissaan kuin Sisareni, rakkaani.
PoistaKaroliina, lue Haudankaivajan tytär. Siitä en voinut huonosti ja vaikka siinäkin on iso tragedia, on myös paljon selviytymistä ja muuta. Siis ehkä sitä hienovireisempää. Haudankaivajan tytär oli blogissani vuonna 2010 lukuvuoteni toiseksi paras kirja. Ohi kiilasi vain Nadeem Aslamin Elävältä haudatut, joka onkin rankin ja samalla kaunein kirja, mitä olen ikinä lukenut. Kirja Afganistanin naisten puolesta.
VastaaPoistaKosto: Rakkaustarina. Pidin tosi paljon. Kirja on niin tositosi. Tämän verran herätystä tarvitsemme. Ann Heberlein on muuten käsitellyt kiinnostavasti joukkoraiskauksen tematiikkaa kirjassaan Pieni kirja pahuudesta.
Sitten tämä Sisareni, rakkaani....Minun mielestäni hyvin vahvan, persoonallisen kirjailijan loistava työ, kirja jolla hän haluaa vaikuttaa. En kiellä kirjan ansioita, mutta en lue sitä enää ikinä. Ystäväni on ns. alan ihminen ja lukee melkein kaikki samat kuin minä. Hän voi kirjasta yhtä huonosti kuin minä.
Runsaat alaviitteet rasittivat minulla lukemisen elämystä, mutta ne olivat oleellisia tarinan kannalta ja ehkä niistä selviäminen myös toi vähän puuhaa (lue: hölläsi angstia).
Kirjan kannesta tuli paha mieli. Lasten missikisat ja niihin tälläytyminen. Ranskalainen kansi on yksi yhteen tarinan kanssa.
Kaikesta huolimatta minun henkilökohtainen kärsimykseni tämän kirjan aiheen ja vahvan käsittelyn tiimoilta ei ole oleellista, vaan se, että lapsille suodaan lapsuus ja heitä ei aleta sparrata kuin kilpahevosia. Siinä Oates on onnistunut unilukkarin roolissaan paremmin kuin kukaan. Tätähän ei voi unohtaa, kun tämän on lukenut. Haluaisi, mutta ei pysty.
Maailma tarvitsi tämän kirjan.
Leena, kiitos sinullekin Haudankaivajan tytär -ehdotuksesta!
PoistaMinä ihan viehätyin niistä alaviitteistä ja muutenkin rikotusta rakenteesta. Tuntuu, että tämä kirja ns. tavallisena romaanina olisi ollut vielä paljon raskaampi, aivan kuten totesit sinäkin. Ja kyllä, minäkin olen sitä mieltä, että on hyvä, kun joku jaksaa nostella kissoja pöydille ja pitää tärkeitä asioita esillä myös romaanitaiteessa, vaikka saisi paasaavan tosikon ja tiukkapipon maineen. Omaan makuuni olisi silti sopinut vähän monitulkintaisempi versio.
Rakenne oli niin erikoinen, että uskalsin todeta Oatesin rikkovan perinteisen romaanirakenteen rajoja...En minä muista vastaavaa nähneeni koskaan. Koko sivun alaviitteitä ja alaviitteiden alaviitteitä ja ne kaikki aivan oleellisia tarinan kannalta.
PoistaJotenkin tuntuu, että voimme odottaa Oatesilta ihan mitä vain...jopa sitä Nobelia.
Leena, niin se Nobel, kuka tietää.. Näiden kahden lukemani perusteella en oikein usko (vaikka kirjoista olen pitänytkin), mutta hänellä on tosiaan hirveän laaja tuotanto (josta on suomennettu vain pieni osa), josta voi löytyä vaikka mitä erilaistakin.
PoistaHaudankaivajan tytärtä suosittelen minäkin. Ja Putousta. Tätä kirjaa luen juuri parhaillaan ja mielestäni Oates on tässä erilainen kuin aiemmin, ainakin verrattuna juuri noihin teoksiin. Tosiaan, liian osoitteleva jotenkin. Ja Leenan tavoin koen runsaat alaviitteet vähän häiritsevinä. Mutta kirja on kiinnostava, hyvin kirjoitettu. Jatkan siis sen parissa, tänäänkin.
VastaaPoistaMukavaa alkanutta viikkoa !
Petriina, Putous on listallani, mutta koska olen joululoma-aikaan kiinni Shieldisissä, Putous mennee tammi-helmikuulle.
PoistaPetriina, jo kolmas Haudankaivajan tytär -suositus - ja vielä Putous perään, kiitos! Oatesilla on muuten hirvittävän laaja suomentamaton tuotanto, jota voisi myös tutkia.
PoistaOlen samaa mieltä, että kirja on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Halusin ehdottomasti lukea sen loppuun (toisin kuin kustannustoimittajani, joka väsyi kesken), mutta mutta... No, annan Oatesille hänen tyylinsä tässä anteeksi, koska hän on tärkeällä asialla, mutta toivon jatkossa löytäväni häneltä enemmän sävyjä.
Mukavaa viikkoa sinullekin!
Toistan muita, kun suosittelen Haudankaivajan tytärtä. Se ei ole samalla tavalla osoitteleva kuin mitä kuvittelen tämän olevan - ja mitä tiedän Koston olevan. Itse luulen, etten lue tätä Oatesin kirjaa kovin pian, mutta Blondi odottaa jo hyllyssäni ja Petriinan mainitsema Putous kiinnostaa melkein eniten.
VastaaPoistaKatja, apua!, pitääkö mun nyt jättää nuo ihanat Shieldsit ja lukea Putous heti;-)
PoistaKatja, Haudankaivajan tytär saa selvästi olla seuraava Oatesini - tai siis heti Blondin jälkeen, sillä se paitsi kiinnostaa on yksi riskihaasteessa "saamistani" kirjoista. :)
PoistaLeena, heh, on se kyllä hankalaa, kun on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa! :)
No, kun Katja voisi lukea nyt Blondin ja mä saisin lukea Putouksen rauhassa;-) (Tämä kolmevuotiaan äänellä ja alahuuli rutussa;-)
PoistaHahaa! Minunkin piti lukea Blondi tänä vuonna, mutta en nyt kyllä millään pysty. :)
PoistaEn ole tätä vielä lukenut, mutta ymmärrän kyllä mitä tarkoitat osoittelevalla tyylillä, koska kyllähän Oatesin kirjoissa vähän sellaista on. Ja sanon tämän Oatesin suurena ihailijana. Minusta Oatesilla kuitenkin on kirjoissaan sen verran sävyjä ja avoimuutta, että ne tarjoavat lukijalle aika paljon ajateltavaa ja tulkittavaa. Pelkkä osoittelevuus ja paasaaminen ei ole kiinnostavaa, mutta jos osoitteleminen tarjoaa myös kysymyksiä ja ristiriitaisia tuntemuksia, se voi olla hyvinkin hedelmällistä.
VastaaPoistaOatesissa on minusta vähän samaa kuin Lionel Shriverissä. Rankkoja aiheita, saarnaavuuden rajoilla liikkumista, kärjistämistä, mutta ei kuitenkaan helppoja ratkaisuja.
Olen jaanan kanssa samaa mieltä siitä, että Kosto haastaa lukijan miettimään. Se on minusta myös aika monitulkintainen sanomaltaan, tai ainakin olen lukenut siitä hyvinkin vaihtelevia tulkintoja.
Koston lisäksi olen lukenut Blondin ja Putouksen, ja ne ovat oikeastaan monella tavalla aika erilaisia. Blondi on ehkä enemmän sitä osoittelevaa Oatesia, mutta oli aikoinaan minulle ihan järisyttävä lukukokemus. Putous on ehkä mystisempi ja tarinallisempi.
Liisa, minun mielipiteeni pohjaa tosiaan vain kahteen teokseen, mutta niiden perusteella pidän Oatesia nyt aikamoisena kukkahattutätinä, jos nyt näin voi sanoa. :D Heitä aina tarvitaan ja on upeaa, että myös ihminen, joka osaa kirjoittaa hyvin valitsee tällaisia aiheita, eikä vain oman navan ympärillä pyörimistä. Tämä ei vain minusta tarjonnut tarpeeksi tulkittavaa - paitsi kertojaratkaisun osalta. Enemmän yksiäänistä kauhistelua.
PoistaOn totta, että Shriverissä on vähän samaa henkeä, mutta hän on minusta kuitenkin vähemmän kauhisteleva ja kirjoittaa lopulta enemmän yksilöstä. Tai ainakin yksilön kautta. Äh, toki Oateskin, en nyt osaa selittää ajatuksiani.. Ehkä tämä ero mielessäni tulee siitäkin, että Shriveriltä olen lukenut myös melko puhtaita parisuhderomaaneja (Syntympäivän jälkeen ja Kaksoisvirhe), kun taas Oatesilta en.
Ja tosiaan, minäkin olen Kostosta samaa mieltä kuin sinä ja Jaana. Blondin haluan ehdottomasti lukea, vaikka minäkin uskon sen jatkavan tätä aika paasaavaa linjaa. Haluan kyllä lukea myös tuon Putouksen sekä täällä kuorossa suositellun Haudankaivajan tyttären. :) Hyllyssäni on vielä yksi englanninkielinen Oates ja sitä tarjontaa voisi muutenkin tutkia ja tilailla erilaisia kirjoja.
Mikä ihme siinä onkin, että minäkin mietin usein juuri Oates versus Shriver. Myönnän, että Oates on haastavampi ja olen viimeistä sielunnurkkaani myöten myyty Shriverin parisuheromaaneille, joista Kaksoisvirhe yliste kaiken, mutta Syntympäivän jälkeen on ostettu jo hyllyyn odottamaan...aikaa.
PoistaLeena, minusta Syntympäivän jälkeen oli ihan mahtava, mutta voi olla, että raadollisempi Kaksoisvirhe on niistä kahdesta enemmän "sinun kirjasi". Jännä saada tietää sitten, kun ehdit Synttärikirjan lukea!
PoistaMinun tekisi mieli kovasti lukea tämä! Mutta katsotaan kuinka käy. Oli kuitenkin kiinnostavaa lukea arviosi tästä :)
VastaaPoistaKatri, jos tekee kovasti mieli lukea, niin toivottavasti ehdit! Minua olisi voinut jarrutella kirjan paksuus, mutta sitten minun piti lukea tämä töidenkin takia, ja huomasin kirjan olevan sivumääräänsä ohuempi, niin sanotusti.
VastaaPoistaIhanaa kun sinä aina laitat noita kansien kuvia, niitä on tosi kiva katsella ja vertailla käännöksen kanteen jne!
VastaaPoistaMinä olen niin Oates-huumassa ollut kohta pari vuotta, ja tunnistan kyllä tuon tietyn osoittelevuuden, muttei se häiritse yhtään. Kokeiles kuule tosiaan tuota Haudankaivajan tytärtä!!
Susa, kiva että kansivertailu miellyttää muitakin kuin minua itseäni!
PoistaJa kiitos sullekin Haudankaivaja-vinkistä. <3 Olen ihan varma, että Oatesin osoitteleva tyyli miellyttää monia, vaikka minua se vähän tässä kirjassa häiritsi. Ja minäkin kyllä pidän paljon siitä sen taustalla olevasta halusta puhua yhteiskunnan epäkohdista.
Hip hei, Anki, hauskaa! Tulen kurkkaamaan. :)
VastaaPoistaHämmentävin on tuo ylin englanninkielisen teoksen kansi, jotenkin tyttökirjamainen.
VastaaPoistaOatesilta olen lukenut Putouksen, Haudankaivajan tyttären ja Koston. Ja ikinä en ole pettynyt.
Unni, minä taas pidän siitä kannesta! :D On se vähän hämmentävä, mutta ehkä juuri siksi.
PoistaPutous ja Haudankaivajan tytär tulevat ihan varmasti minullakin vielä luetuiksi.