Muutoksia maanantaina - Heidi Linde: Jo nyt on!

Heidi Linde: Jo nyt on! (Nu, jävlar!).
Kustantaja: WSOY, 2012.
Suomentanut: Katriina Huttunen.
Kansi: Anna Makkonen.
Sivuja: 349.
Genre: Pohjoismainen nyky-/lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"[Katkarapupatonki] on vaimon tekemä. Vaimo on myös ostanut patongin samana päivänä, sillä vaimon mielestä leivän on oltava tuoretta. Aviomiehelle kelpaisi kahden ja kolmenkin päivän vanha leipä, mutta vaimolle ei, hän haluaa tuoretavaraa ja on polkenut aamupäivällä kauppaan ostamaan tuoretta patonkia, ja sen jälkeen hän on omin sormin siivonnut jokaisen katkaravun, sommitellut ne vierekkäin ja koristellut ne sitruunalla ja tillillä ja juuri sopivalla majoneesimäärällä. Komisario tietää mitä odottaa kun käärii katkarapupatongin muovista, avaa vihdoin suunsa ja vie patongin huulilleen, ja hän tietää myös että hänestä pidetään hyvää huolta, ehkä parempaa kuin hän ansaitsisi."

Norjalaisen Heidi Linden romaani Jo nyt on! on syksyn positiivinen yllättäjä ja kirja, jolle toivoisin bloginäkyvyyttä. Niin - taas kerran hyvä norjalainen kirja ja kirjailija! Luin itse asiassa tätä ja viikonloppuna esittelemääni Linn Ullmannin Aarteemme kallis -romaania päällekkäin, ja kokemus oli yhtä aikaa mielenkiintoinen ja vähän hämäävä. Kirjat ovat ilmestyneet suunnilleen samaan aikaan suunnilleen samanikäisten norjalaisnaisten kirjoittamina. Molemmissa on noin 350 sivua ja molemmat romaanit käsittelevät nyky-Norjaa, urbaanihkoa keskiluokkaa, sen yksilöitä ja perheitä.

Välillä sotkin kirjat keskenään ja välillä niissä oli suorastaan hämmentävästi samoja pikku asioita, mutta kyllä nämä kaksi romaania nyt lopulta ovat mielessäni aivan itsenäisinä ja omaleimaisina teoksina. Pidin molemmista hyvin paljon, mutta Ullmannilta tiesin odottaa laatua, kun taas uusi tuttavuus Linde pääsi tosiaan yllättämään iloisesti.

Ullmannin teos on hieman rauhallisempi ja sofistikoituneempi, kun Linden romaanissa on enemmän roisiutta ja mustaa huumoria. Linde ei ole ehkä yhtä hienostunut kirjoittaja kuin Ullmann, ja myös hänen romaaninsa suomennos oli hiukan huolimattomampi ja huonommin oikoluettu. Jo nyt on! oli kuitenkin Aarteemme kallis -romaania monipuolisempi ja hauskempi - tosin tragikoomisella tavalla - ja ehkä se oli enemmän omanlaisensa. Persoonallinen. Joka tapauksessa erittäin hyvä kirja, lukekaa ihmeessä tekin! Pidän myös sen suomalaisesta kannesta.

"Jessica katsoo vaaleanpunaiselle paperille raapustettua kysymystä, ja hän yllättyy kaikesta siitä ahertamisesta, kaikista niistä huolista joiden laajuutta hän ei enää edes muista mutta joiden hän tietää olleen olemassa, aikaisista aamuista, pitkästä koulumatkasta jonka hän joutui kävelemään auraamattomilla jalkakäytävillä, kokeista ja tenteistä, tempaisuista ja pänttäämisestä, väärin vastaamisen pelosta - kaiken tämän ponnistelun ajatteleminen saa hänet voipuneeksi ja surulliseksi, tuntuu kuin kaikki mitä hän teki ja yritti tehdä oli ollut turhaa. Mihin se oikein vei hänet? Entisen huoneensa kirjoituspöydän ääreen. Takaisin alkuun. Siihen mikä hän on tänään: kolmekymmentäneljävuotias lapseton myymäläapulainen ja naulakkovahti. Tännekö hän halusi? Tästäkö hän unelmoi?"

Romaanien episodimaisuus on jo niin tavallista, että ehkä siitä ei tarvitsisi erikseen enää mainita, mutta mainitsenpa nyt kuitenkin. Minä yleensä pidän useista kertojista, erillisistä ja kuitenkin yhtenevistä tarinoista. Niin pidin nytkin. Romaanin hienosti aloittaa ja päättää eläkeikää lähestyvän poliisikomisarion työpäivä, mutta siinä välissä kerrotaan muista ihmisistä. Tarinat käsittelevät muutosta. Joku haaveilee siltä, toinen kokee sen odottamatta. Kolmannen menneisyydessä on ollut muutoksia tarpeeksi ja neljäskin päättää lopulta, että näin, muutoksitta, on kaikesta huolimatta hyvä.

Kolmatta lastaan odottavasta Teresestä minulle tuli mieleen Satu Taskisen Täydellisen paistin päähenkilö, ja hänen tarinansa oli minusta vaikuttavin ja ahdistavin, vaikkakin hyvin arkisella tasolla. Teresen lisäksi kerrotaan hänen lapsuudenystävästään Jessicasta ja tämän vanhemmista, sekä Jessican nuoruusaikaisesta poikaystävästä, entisestä tähtijalkapalloilijasta, joka on nyt töissä huoltamolla. Kaikilla on omat ongelmansa ja traumansa, suuremmassa tai pienemmässä mittakaavassa, mutta kaikkien tarina päättyy mielestäni hyvin. Realistisen lohdullisesti kuitenkin, ei lainkaan imelästi.

Heidi Linde on suomalaisen kustantajan mukaan norjalaisten rakastama kirjailija, joka on kirjoittanut lastenkirjoja ja neljä aikuisten romaania. Tämä on kuitenkin ensimmäinen häneltä suomennettu kirja, mutta toivottavasti se ei ole viimeinen. Hänen tyylissään on minulle mieleistä arkisuutta ja keskiluokkaisuutta, ja lisäksi sitä tunnistettavaa pohjoismaalaisuutta. 

Minulle tuli tästä kirjasta mieleen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia, eikä pelkästään norjalaisuuden takia. Linden teoksia on verrattu myös Jonathan Franzenin sekä Nick Hornbyn romaaneihin, eikä suotta, vaikka minusta Linde on löytänyt sopivan naisellisen keskitien Franzenin pikkutarkan ja (yksilön kautta) yhteiskunnallisen pätemiskerronnan sekä Hornbyn hauskuuttamaan pyrkivän miehisen naljailun väliltä. (Huom. minä rakastan Franzenin romaaneja, joten puhun hänen pätemisestään suurella hellyydellä.)

"Yläkerrasta kuuluu vaimeaa narinaa. Sängyt pitäisi vaihtaa, patjat ovat jo yli kymmenen vuotta vanhat, jousitus on löystynyt, mutta komisario ei vain saa aikaiseksi lähteä Skeidariin ostamaan uusia. Ja sammuttaessaan eteisen valoa komisario toteaa että tuskinpa rannerenkaan hankkimisestakaan tulee mitään. Saahan sitä ajatella, saahan sitä uskotella itselleen että ajatus on erinomainen, mutta on eri asia lähteä ostoskeskuksen kultasepänliikkeeseen ja valita oikea koru, hänhän saa vaivoin hankittua vaimolle edes ruusukimppua syntymäpäiväksi. Komisario laskee jalkansa alimmalle portaalle ja ajattelee että hänen pitäisi sittenkin sanoa vaimolle miten paljon tätä arvostaa, miten kiitollinen hän on saadessaan kuulua tänne, olla vaimon kanssa. Ja kun hän pääsee yläkertaan ja näkee makuuhuoneen suljetun oven, hän tietää että kertoisi vaimolle juuri sen, tänä iltana, ellei vaimo vain ole jo nukahtanut."

Nappaan teoksella pisteen haasteessa Ikkunat auki Eurooppaan: Norja.