Kustantaja: Otava, 2012.
Sivuja: 34.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Satoi lumiukkolunta. Sylvi Kepponen oli vähän nuhainen. Hän istui huoneessaan kirjoittamassa kirjeitä. Tessu-koira kuorsasi laiskanlinnassa. Oli maaliskuun alku.
Sylvi katseli vastapäisen talon ikkunaa. Siellä istui poika."
Sylvi Kepposesta tuli perheessämme syksyn ihana yllättäjä. Olen kyllä ihaillut palkitun Marika Maijalan persoonallisia kuvituksia mm. Hannu Mäkelän lastenkirjoissa ja Maija Poppasen uudistetussa laitoksessa (WSOY 2010). Lisäksi Maijalan kuvittama ja Essi Kummun kirjoittama Puhelias Elias (Tammi 2012) oli tänä vuonna ehdolla Finlandia Junior -voittajaksi (onnittelut muuten Christel Rönnsille juuri äsken selvinneestä voitosta!). Olin myös kiinnittänyt huomiota erikoisen muotoisiin Sylvi Kepponen -kirjoihin, mutta jostain syystä niitä ei ollut tullut ikinä hankittua luettaviksi.
Tämän uusimman, Sylvi Kepposen kirjekaverin, nappasin mukaan kirjastosta, jossa se oli nostettu houkuttelevasti esille. Täällä kotona se lojui vielä kauan kirjapinossa lukemattomana, sillä jostain syystä ulkomuoto ei heti houkutellut iltasatuaikaan tytärtä, joka valitsi aina jotakin muuta Sylvin ohi.
Lopulta kuitenkin koitti ilta, jona Sylvi Kepponen esittäytyi meille, ja ihastuimme häneen heti molemmat. Kirjassa on lyhyt ja aika yksinkertainen, mutta hyvin mukava tarina. Sylvi huomaa talvista maisemaa ikkunan läpi katsoessaan vastapäisessä talossa apeana paikallaan istuvan pojan ja tämän vilkkaan koiran. Hän saa myöhemmin tietää, että pojan jalassa on kipsi, eikä tämä pääse siksi ulkoilemaan. Sylvi päättää kirjoittaa pojalle kirjeen, tarinan, jota poika saisi jatkaa. Kirjeenvaihto muodostaa kauniin kesäisen sadun. Lopulta lapset tapaavat ja Sylvi kuljettaa pojan avuliaasti pulkallaan kirjastoon.
Tarina oli meistä kiva, ja kirjoittavaa lukutoukkaäitiä erityisesti miellytti se, että kirjassa lapset keksivät sekä kirjoittavat tarinaa ja menevät vielä yhdessä kirjastoonkin. Ah! Mutta hienointa tässä kirjassa sentään oli kuvitus. En ihmettele, että tekijätiedoissa kuvittajan nimi mainitaan ensimmäisenä, vaikka yleensä se tulee vasta kirjailijan jälkeen. Maijalan tyyli on persoonallinen, mutta söötti, ja aikuisen silmään hän on osannut tässä kirjassa luoda hienosti esimerkiksi tunnelmallisen kauniita talvimaisemia.
Kekseliäisyyttä arvosti myös lapsi: Kun kysyin Stellalta hänen suosikkiaukeamaansa kirjasta, hän valitsi joukosta tämän kuvan, jossa Sylvi on piirretty veden alle.
Kokonaisuudessa Stellaa kiehtoi selvästi kuvituksen puukynäjälki ja naivistinen tyyli, jonka ansiosta kirja näyttää ikään kuin lapsen kuvittamalta - hyvin taitavan lapsen, mutta kuitenkin. Hän kyseli minulta, miten joku on osannut piirtää näin hienosti ja kiinnitti huomiota kohtiin, joissa värittäminen ei ollut täysin huolellisesti suoritettu tai - voi ei - oli väritetty vähän viivojen yli. Minua hymyilytti.
Yllätyksekseni luimme esikoululaisen kanssa tämän lyhyen kirjan iltasatuna hyvin monena päivänä peräkkäin. Sitten jo haimmekin kirjastosta kaksi aiempaa Sylvi Kepponen -kirjaa. Minun suosikkini on niin tunnelmoivan piirrosjäljen kuin realistisen tarinan osalta tämä tuorein teos, mutta Stella taisi ihastua vielä enemmän ensimmäiseen, fantastisempaan Keppos-kirjaan, Sylvi Kepposen pitkä päivä (Otava 2008), jota olemme myös lukeneet kerran toisensa jälkeen.
Suosittelen Sylvi Keppos -kirjoja kaikille kekseliästä kuvitusta ja hauskoja, pikku tarinoita arvostaville lukijoille. Kustantamon ikäsuositus on 5+, mikä voi olla ihan osuva arvaus tarinoiden lyhkäisyydestä huolimatta. Sisältöön ja Sylvin puuhiin samastumisessa jopa kouluikä voi olla sopiva.
"Salaperäinen kirje päättyi salaperäiseen viestiin: 'Kirjoita tarina loppuun ja kätke se Kafkan pannan alle!'
Luka mietti hetken, kuka kirjeen oli kirjoittanut. Sitten hän mietti, miten tarina päättyisi. Hän alkoi kirjoittaa."
Sylvi Kepposen kirjekaveri on luettu myös esimerkiksi Värikäs päivä -lastenkirjablogissa, jossa siihen ei ihastuttu aivan yhtä varauksetta. Sylvi Kepposen hukkaretkeä on taas käsitelty Lastenkirjahyllyssä.
Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.
Kuvitus vaikuttaa todella kivalta - ja ihan todella retrolta! Tulee mieleen oman lapsuuteni eli 1960-luvun kuvakirjat. Ei vaan ihan yhtäkkiä muistu yhtään nimettävää vertailukohtaa,mutta tyylittely on samankaltaista mitä harrastettiin modernilla kuusikymmenluvulla. 1980-90-luvut ehkä vietettiin kahtalaisesti toisaalta realistisemman ja toisaalta satumaisempien kuvitusten äärellä - omien lasteni kuvakirjakaudella.
VastaaPoistaEeva H., minustakin tässä on retrohenkeä, mutta pitäisi varmaan oikein selailla vanhaa kuvakirjatarjontaa löytääkseen jonkun vertailukohdan.
PoistaKuvitustrendien vaihtelu onkin mielenkiintoista tutkailtavaa!