keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Kotimainen keskiviikko - Henrik Tikkanen: Yrjönkatu

Henrik Tikkanen: Yrjönkatu (Georgsgatan).
Kustantaja: WSOY, 1980.
Suomentanut: Kyllikki Härkäpää.
Kansi: Carl Henning.
Kannen piirros: Henrik Tikkanen.
Sivuja: 138.
Genre: Kulttuurimuistelma/omanapainen tilitys.
Arvio: 4,25/5.

"Meidän rakkaudessamme oli ollut voimaa. Tuntui kuin jokin jättiläismagneetti olisi vetänyt meitä yhteen.

Kun se oli tapahtunut, muuttui rakkautemme mereksi, joka sekin oli täynnä voimaa mutta myös arvaamattomuutta.

Eikä se rakkaus ole vieläkään hukkunut vaikka onkin monta kertaa ollut merihädässä. Minä tosin kuvittelin, miten se vajosi syvyyksien pohjaan ja jäi lepäämään sinne kuin uponnut aarrelaiva samalla kun minä itse soutelin ympäri jollassani etsimässä uutta rakkautta.

Jollan mittoihin sopivaa.

Ei siksi että olisin tyytynyt pieneen, vaan siksi etten nähtävästi kestänyt suurta."

Märta Tikkanen on idolini, ja ennen kaikkea hänen omaelämäkerrallisten teostensa vuoksi kiinnostuin myös Henrik Tikkasesta. Jälkimmäisen varsinaista osoitetrilogiaa en ole vielä lukenut, mutta tämän Yrjönkadun löysin, ostin ja lopulta luin puolisen vuotta sitten vuorokauden mittaisen lukumaratonini aikana.

Kirjoitin teoksesta tuoreeltaan näin: "Yrjönkatu ei ollut välttämättä erityisen laadukas teos, mutta oli se mielenkiintoinen. Ihan jo siksi, että oli kiinnostavaa lukea ensi kertaa Henrik Tikkasen omaa tekstiä, miestä joka on hänen vaimonsa kautta kasvanut silmissäni lähes myyttisiin mittoihin. Demonisiin myyttisiin mittoihin, mutta kuitenkin."

Puoli vuotta myöhemmin en luonnollisesti enää muista kirjaa yksityiskohtaisesti, mutta muistan tunteen, jota en tuossa yllä käsitellyt. Henrik Tikkasta nimittäin paitsi kiinnosti myös vähän pelotti alkaa lukea. Niin kuin totesin, hän oli mielessäni lähes myyttinen hahmo ja tosiaan demoninenkin. Vaimon todistuksen perusteella hänessä oli alkukantaista voimaa ja karismaa, ja minua hirvitti, että lukiessani ikään kuin lankeaisin hänen pauloihinsa, vaikka halusin pitää häntä paskiaisena. Heh.

No, kirja vahvisti aiemmin saamaani kuvaa Tikkasesta. Hän ei osannut kirjoittaa ainakaan tämän teoksen perusteella lainkaan yhtä hyvin kuin vaimonsa (mikä häntä kai korpesi suunnattomasti - voin kuvitella, että häntä suututtaisi sekin, kun aloitin tämän juttuni hänen vaimonsa nimellä), mutta ilmeisen lahjakas ja luova ihminen kyseessä kuitenkin oli. Henrik Tikkanen oli niin sanottuja renessanssi-ihmisiä, joilta luonnistuu hyvin tai loistavasti lähes kaikki, mihin he ryhtyvät. Tämän päälle hän oli sitten karismaattinen ja keittiödiagnoosini mukaan melko voimakkaasti persoonallisuushäiriöinen.

Yrjönkatu koostuu lyhyistä kappaleista, pohdinnoista, rupattelusta. Sitä oli mukava lukea, vaikka se ei tarjonnut mitään suurta kirjallista tai edes sisällöllistä juhlaa. Pidän muistelmista ja pidän rupattelevasta tyylistä. Toisaalta vaikka Tikkanen myöntää tässä tekstissä monia virheitään, kirjoittajan yllä leijuu silti itsesäälisen, väärinymmärretyn neron ja marttyyrin katkera kruunu.

Ennen kaikkea Tikkanen käsittelee tässä kirjassa sairauksiaan: syöpää ja alkoholismia. Hän vertaa syöpää 40 vuotta aiemmin käytyyn sotaan. Hän puhuu paljon myös vaimostaan, lapsistaan ja vanhemmistaan. Taiteestakin. Kirjan lukee nopeasti. Muistiinpanojeni mukaan luin tämän 1,5 tunnissa toukokuun kuumassa auringonpaisteessa. Vaikka en osaa enää kertoa kirjasta tämän enempää, suosittelen sitä niille, jotka lukevat mielellään suomalaisista kulttuuripiireistä ja Tikkasista ja/tai ylipäätään rönsyilevän pohdiskelevia muistelmateoksia.

Ja itselleni suosittelen taas lisää Tikkasia - molempia. Mielenkiintoinen olisi myös tänä vuonna ilmestynyt Henrik Tikkasesta kertova uutuuskirja, Johan Wreden esseeteos Tikkanens blick (SLS).

"Totta puhuen olin alkanut hirvittävästi pelätä, että vaimoni ei raaskiksi jättää minua nyt kun olin kuolemansairas.

Vaikka hän ei rakastanutkaan minua, hänellä oli omat kunniakäsityksensä ja yksi niistä saattoi olla se, että kuolevaa ei jätetä.

Oli vastenmielistä tuntea olevansa riippakivi. Vaimoni yrittäisi väkisin olla ystävällinen ja ymmärtäväinen vaikka ei rakastanutkaan minua ja minun olisi pakko tuntea kiitollisuutta hänen uhrautuvaisuudestaan.

Ei hänen pitänyt uhrautua, hänen piti rakastaa minua."

Osallistun teoksella ainakin haasteisiin Underbara finlandssvenskar vid papper sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

6 kommenttia:

  1. Tikkaset kiinnostavat, mutta vielä en ole kumpaakaan lukenut. Osoitetrilogia on jo lukulistalla, mutta täytyy pitää mielessä myös tämä Yrjönkatu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nanna, kuulemani mukaan se osoitetrilogia on tätä parempi. Se on helppo uskoa. Vaikka tykkäsin kovastikin lukea tätä, ei tässä oikein ollut selkeää pointtia. :) Osui luettavaksi siksi, että löysin kirjan halvalla, kun taas osoitetrilogia on divareissa kallis, eikä sitä ole sattunut haluttuina hetkinä olemaan lähikirjaston hyllyssäkään.

      Poista
  2. Onko tämä jonkinmoista teletaappiaa, että postasin tänään Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinasta?! Haluan tutustua myös tähän demonimiehen tuotantoon. Uskoisin, että tulen olemaan jokseenkin samaa mieltä siitä, kumpi on taitavampi tekijä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, no selvästi on! :) Pidin paljon H. Tikkasen tyylistä, mutta ainakin tämän perusteella vaimo on huomattavasti timanttisempi kirjoittaja.

      Poista
  3. ex-nuori-ja-kiihkeä22. marraskuuta 2012 klo 22.32

    No ei sillä, että heitä pitäisi vertailla, mutta kyllä osoitetrilogian ekan osan ekat parikyt sivua on aika stydiä kamaa ihan millä tahansa asteikolla. Sanon tämän tietoisena siitä, että itseeni se iski nuorella iällä, mutta silti. Ja Tikkanen osaa kyllä olla armoton itselleenkin.

    Nyt kun tuli mies pitkästä aikaa mieleen ja tämmöinen leikkimielinen vertaileminen, niin aloin saman tien miettiä, voisiko häntä oikeastaan ajatella jopa parempana kirjailijana kuin piirtäjänä, jona häntä yleensä ensisijaisesti pidetään. Piirtäjänä Tikkanen vei, kaiketi lahjakkuuden lisäksi julmetulla tekemisellä, viivansa sujuvuuden niin pitkälle, että siitä tuli tavallaan jo vähän kitschiä. Kirjoittajana hän on rosoisempi. Vaikka voi tuossa tunnustuksellisuus-genressä tietysti aina koomisiakin piirteitä nähdä...

    ...tässäpä tajunnanvirtaa, kiitos kiintoisasta blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ex-nuori-ja-kiihkeä, minun pitää palata asiaan luettuani ne varsinaiset osoitekirjat. :) Ja kyllä, minusta H. Tikkanen oli tässäkin kirjassa armoton itselleen - mutta sitten aina loppukaneetti oli turhan itsesäälinen tai -tehosteinen.

      Mielenkiintoinen tuo kommenttisi hänen piirtämisestään! Minä en uskalla sanoa mitään kovin kantaaottavaa tähän, koska ensinnäkin kuvataiteen tuntemukseni on kirjallisuutta paljon heikommissa kantimissa ja toisekseen en ole hirveästi edes nähnyt Tikkasen piirroksia. Lähinnä ne, mitä löytyy kirjojen kansista ja kuvituksista (paljon siinäkin kyllä on).

      Tunnustuksellisuus on kiinnostavaa. Siinä on niin hieno raja koomisen ja ansiokkaan välillä. Asialle voisi nauraa, mutta minäkin rakastan niin paljon ihmisten muisteluteoksia, että olen kauhean iloinen, kun tällaisia tunnustajia on. :)

      Kiitos itsellesi kommentista ja kehuista! Kiva kun kävit jättämässä puumerkkisi.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...