Kotimainen keskiviikko - Henrik Tikkanen: Yrjönkatu

Henrik Tikkanen: Yrjönkatu (Georgsgatan).
Kustantaja: WSOY, 1980.
Suomentanut: Kyllikki Härkäpää.
Kansi: Carl Henning.
Kannen piirros: Henrik Tikkanen.
Sivuja: 138.
Genre: Kulttuurimuistelma/omanapainen tilitys.
Arvio: 4,25/5.

"Meidän rakkaudessamme oli ollut voimaa. Tuntui kuin jokin jättiläismagneetti olisi vetänyt meitä yhteen.

Kun se oli tapahtunut, muuttui rakkautemme mereksi, joka sekin oli täynnä voimaa mutta myös arvaamattomuutta.

Eikä se rakkaus ole vieläkään hukkunut vaikka onkin monta kertaa ollut merihädässä. Minä tosin kuvittelin, miten se vajosi syvyyksien pohjaan ja jäi lepäämään sinne kuin uponnut aarrelaiva samalla kun minä itse soutelin ympäri jollassani etsimässä uutta rakkautta.

Jollan mittoihin sopivaa.

Ei siksi että olisin tyytynyt pieneen, vaan siksi etten nähtävästi kestänyt suurta."

Märta Tikkanen on idolini, ja ennen kaikkea hänen omaelämäkerrallisten teostensa vuoksi kiinnostuin myös Henrik Tikkasesta. Jälkimmäisen varsinaista osoitetrilogiaa en ole vielä lukenut, mutta tämän Yrjönkadun löysin, ostin ja lopulta luin puolisen vuotta sitten vuorokauden mittaisen lukumaratonini aikana.

Kirjoitin teoksesta tuoreeltaan näin: "Yrjönkatu ei ollut välttämättä erityisen laadukas teos, mutta oli se mielenkiintoinen. Ihan jo siksi, että oli kiinnostavaa lukea ensi kertaa Henrik Tikkasen omaa tekstiä, miestä joka on hänen vaimonsa kautta kasvanut silmissäni lähes myyttisiin mittoihin. Demonisiin myyttisiin mittoihin, mutta kuitenkin."

Puoli vuotta myöhemmin en luonnollisesti enää muista kirjaa yksityiskohtaisesti, mutta muistan tunteen, jota en tuossa yllä käsitellyt. Henrik Tikkasta nimittäin paitsi kiinnosti myös vähän pelotti alkaa lukea. Niin kuin totesin, hän oli mielessäni lähes myyttinen hahmo ja tosiaan demoninenkin. Vaimon todistuksen perusteella hänessä oli alkukantaista voimaa ja karismaa, ja minua hirvitti, että lukiessani ikään kuin lankeaisin hänen pauloihinsa, vaikka halusin pitää häntä paskiaisena. Heh.

No, kirja vahvisti aiemmin saamaani kuvaa Tikkasesta. Hän ei osannut kirjoittaa ainakaan tämän teoksen perusteella lainkaan yhtä hyvin kuin vaimonsa (mikä häntä kai korpesi suunnattomasti - voin kuvitella, että häntä suututtaisi sekin, kun aloitin tämän juttuni hänen vaimonsa nimellä), mutta ilmeisen lahjakas ja luova ihminen kyseessä kuitenkin oli. Henrik Tikkanen oli niin sanottuja renessanssi-ihmisiä, joilta luonnistuu hyvin tai loistavasti lähes kaikki, mihin he ryhtyvät. Tämän päälle hän oli sitten karismaattinen ja keittiödiagnoosini mukaan melko voimakkaasti persoonallisuushäiriöinen.

Yrjönkatu koostuu lyhyistä kappaleista, pohdinnoista, rupattelusta. Sitä oli mukava lukea, vaikka se ei tarjonnut mitään suurta kirjallista tai edes sisällöllistä juhlaa. Pidän muistelmista ja pidän rupattelevasta tyylistä. Toisaalta vaikka Tikkanen myöntää tässä tekstissä monia virheitään, kirjoittajan yllä leijuu silti itsesäälisen, väärinymmärretyn neron ja marttyyrin katkera kruunu.

Ennen kaikkea Tikkanen käsittelee tässä kirjassa sairauksiaan: syöpää ja alkoholismia. Hän vertaa syöpää 40 vuotta aiemmin käytyyn sotaan. Hän puhuu paljon myös vaimostaan, lapsistaan ja vanhemmistaan. Taiteestakin. Kirjan lukee nopeasti. Muistiinpanojeni mukaan luin tämän 1,5 tunnissa toukokuun kuumassa auringonpaisteessa. Vaikka en osaa enää kertoa kirjasta tämän enempää, suosittelen sitä niille, jotka lukevat mielellään suomalaisista kulttuuripiireistä ja Tikkasista ja/tai ylipäätään rönsyilevän pohdiskelevia muistelmateoksia.

Ja itselleni suosittelen taas lisää Tikkasia - molempia. Mielenkiintoinen olisi myös tänä vuonna ilmestynyt Henrik Tikkasesta kertova uutuuskirja, Johan Wreden esseeteos Tikkanens blick (SLS).

"Totta puhuen olin alkanut hirvittävästi pelätä, että vaimoni ei raaskiksi jättää minua nyt kun olin kuolemansairas.

Vaikka hän ei rakastanutkaan minua, hänellä oli omat kunniakäsityksensä ja yksi niistä saattoi olla se, että kuolevaa ei jätetä.

Oli vastenmielistä tuntea olevansa riippakivi. Vaimoni yrittäisi väkisin olla ystävällinen ja ymmärtäväinen vaikka ei rakastanutkaan minua ja minun olisi pakko tuntea kiitollisuutta hänen uhrautuvaisuudestaan.

Ei hänen pitänyt uhrautua, hänen piti rakastaa minua."

Osallistun teoksella ainakin haasteisiin Underbara finlandssvenskar vid papper sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.