Tenavatiistai - Sinikka Nopola ja Tiina Nopola - Salla Savolainen: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen.
Kuvitus: Salla Savolainen.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen.
Sivuja: 40.
Genre: Isojen lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Vilttitossu pusersi kätensä nyrkkiin.
- Heinähattu väittää, että minä olin vauvana kalju.
Helga yskähti ja vilkaisi Halisea.
- Et sinä varmaan... kalju ollut, kyllä sinulla muutama hius oli, Halise muisteli.
Vilttitossu katsoi Heinähattua vahingoniloisena.
- Siitäs sait!
- Minä voin todistaa, minulla on valokuva, Heinähattu tiuskaisi.
- En usko, sanoi Vilttitossu.
Helga otti molemmat tytöt kainaloonsa.
- Te olitte molemmat herttaisia vauvoja, hän kehaisi.
- Kylän suloisimmat vauvat, lisäsi Halise. - Heinähattu tuoksui hiukan vaniljalta ja Vilttitossu kanelilta.
- Nyt herkutellaan! Helga huudahti, ja pian Heinähattu ja Vilttitossu istuivat leikkimökin pöydän ääressä palaset mansikkakakkua lautasella."

Monipuolisesti lahjakkaiden Nopolan sisarusten hahmot Heinähattu ja Vilttitossu ovat suosikkejani. Se ei ole mikään ihme, sillä paitsi että Sinikka ja Tiina Nopola osaavat kirjoittaa hauskoja lastenkirjoja on Heinähatussa ja Vilttitossussa myös monia piirteitä rakastamistani lastenkirjaklassikoista ja niiden hahmoista.

Kaksi siskosta on ollut minulle aina mieluisa lastenkirja-asetelma jo siksi, että vietin oman varhaislapsuuteni tiiviisti pari vuotta vanhemman siskoni seurassa - kunnes meitä oli kolme. Ihan kuin suursuosikissani Astrid Lindgrenin Marikissa, esimerkiksi. Usein käytetty kunnollisen isosiskon ja kurittoman pikkusiskon roolitus on sekin tuttu omasta elämästä. Heinähatun ja Vilttitossun naapurissa asuvista Alibullenin neideistä tulee taas mieleen toisen ikisuosikkini, Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjojen naapurit Tingelstiina ja Tangelstiina. Lisäksi tämän uuden HH&VT-kuvakirjan sisäkansien kuvitus muistuttaa elävästi Astrid Lingrenin hovikuvittajan Ilon Wiklandin luomia sympaattisia pikkukaupunkimaisemia vaikkapa kirjasta Osaa Lottakin ajaa tai Minäkin haluan siskon -teoksesta.

Olen lukenut aiempia Heinähattu ja Vilttitossu -teoksia töiden takia, mutta omien lasteni kanssa en ollut vielä kunnolla ehtinyt noihin kuvitetuiksi lastenromaaneiksi luokiteltuihin kirjoihin, ennen kuin tämä uutuus ilmestyi. Uutta Kalju-Koposessa on paitsi pienemmillekin lapsille sopiva kuvakirjaformaatti myös kuvittaja, eli lukuisista suosituista lastenkirjoista tuttu Salla Savolainen. Olen kirjoittanut Savolaisen omista Maikki-kirjoista sekä enemmänkin hänestä Tove Appelgrenin kirjoittamien Vesta-Linnea-kirjojen yhteydessä. Kerroin myös Finlandia Junior -ehdokkaana olevasta Hurraa Helsinki! -kirjasta ja Pihi nainen bloggasi äskettäin Savolaisen kuvittamista, Leena Virtasen kirjoittamista Xing-teoksista.

Mielestäni Savolainen on aivan parhaimmillaan Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen -teoksessa. En tiedä, miltä kuvittajavaihdos tuntuu niistä, jotka ovat lukeneet enemmän vanhempia HH&VT-kirjoja ja tottuneet Markus Majaluoman kynänjälkeen, mutta minä otin ilolla vastaan tämän muutoksen. Ilahduin myös hahmojen hyppäämisestä varsinaiseen kuvakirjaan, vaikka meillä esikoinen jaksaisi varmasti vähitellen kuunnella jo niitä alkuperäisiäkin tarinoita. 

Tästä kirjasta olen kuullut napinaa, että se olisi kuvakirjaksi liian pitkä. Aika pitkä se 40:llä, välillä melko täydellä, sivullaan onkin, eikä sovi siksi ihan perheen pienimmille. Meillä tämä on ollut kuitenkin aivan sopiva juuri kuusi vuotta täyttäneelle Stellalle, joka on hyvin "visuaalisesti orientoitunut" ja vähän levoton, eikä vielä jaksa kovin laihasti kuvitettuja kertomuksia (Risto Räppääjät jo menevät pari, kolme lukua kerrallaan, Tinka ja Taika ei vielä oikein). Toisaalta vielä levottomampi ja vasta 3-vuotias Dani jaksoi kuunnella tämän kerran läpi hänkin, hyvällä hetkellä.

Se huono puoli näin pitkässä - ja hyvässä - kuvakirjassa on, että lapsi haluaa lukea sen uudelleen ja uudelleen, ja oletuksenahan kuvakirjassa on, että se luetaan kerralla kokonaan. Pari lukua lastenromaania saattaa olla tekstimäärältään vastaava iltasatu, mutta silloin päästään eteenpäin ja luetaan joka kerta tuoretta tekstiä. Lapsi rakastaa toistoa, mutta aikuista saattaa kyllästyttää lukea samaa, näinkin pitkää kirjaa illasta toiseen.

En silti missään nimessä valita, sillä tästä kirjasta, niin tekstistä kuin kuvituksesta, pitää meillä koko perhe. Samoin muuten mainiosta Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvasta, josta muistini mukaan kirjailijat eivät valitettavasti välittäneet. Suosittelen kirjaa noin 4-7-vuotiaille lapsille vanhempineen. Elokuvan kohderyhmä laajennee molempiin suuntiin.

Kuten alussa vihjasin, sydämessäni on jo samastumisen takia valmis paikka lastenkirjojen kurittomille pikkutytöille. Olen huomannut kuitenkin jossakin määrin epäonnistuneeni pienen anarkistin kasvattamisessa, kun viime aikoina Stella on kauhistellut moraalisen närkästyksen vallassa niin Peppi Pitkätossun kuin Vilttitossun tempauksia. Mutta hän onkin isosisko ja kasvaa ehkä tyypilliseksi Heinähatuksi, jonka huolenpidon suojissa Danin on helpompi versoa enemmän äitiään muistuttavaksi keppostelijaksi.

"Äiti kuiskasi jotakin isälle, kävi makuuhuoneessa ja palasi silkillä päällystetyn korulippaan kanssa.
- Onko se minulle? Vilttitossu kysyi.
- Se on Heinähatulle, äiti sanoi. - Kiinalaista käsityötä.
Heinähattu pyyhki silmiään.
- Sinä voit säilyttää lettejä tässä ikään kuin muistona, minä olen perinyt tämän isoäidiltäni, kertoi äiti.
- Mitäs minä saan? Vilttitossu kysyi.
- Toivon mukaan saat anteeksi Heinähatulta, isä sanoi.
Heinähattu katsoi Vilttitossua kulmiensa alta.
- No, saat anteeksi, Heinähattu kuiskasi.
Sitten hän avasi lippaan, asetti letit sen pohjalle ja napsautti rasian kiinni.
Vilttitossu silmäili lipasta suu mutrussa.
- Olisin minäkin voinut kiinalaisen rasian ottaa. Koska oikeastaanhan se oli Kalju-Koposen syytä kaikki."

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.