maanantai 23. tammikuuta 2012

Maahanmuuttomaanantai - Pamela Schoenewaldt: When We Were Strangers

Pamela Schoenewaldt: When We Were Strangers.
Kustantaja: William Morrow/HarperCollins, 2011.
Sivuja: 336.
Genre: Maahanmuutto-/kasvutarina/lukuromaani
Arvio: 3,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Barely sixteen, I felt as old and shabby as my mother’s brown shawl, melting into Opi and the place carved out for me. As I knew my own plain face in our tin mirror, I knew each stone in the four walls and floor of our house. I knew the narrow streets draped across the mountain crest like threads for lacework never finished, unraveling into shepherds’ trails. These threads caught and held me like a web. I knew which families had carved wooden doors and which had rough nailed planks. I knew the voices and shapes of our people. By the sound of their footsteps I knew which of them walked behind me. I knew the old women’s coughs, the old men’s stories, the good husbands and those who came home stinking drunk from wine on market day. I knew why the mayor’s wife covered her bruises with a fine silk shawl. In a tapestry of Opi you’d see me in the shade of the olive trees with my dull brown hair and face turned away."

Tämä kirja oli minulle hienoinen pettymys. Se on kyllä hyvä lukuromaani, mutta kun olin lukenut siitä vain ja ainoastaan hehkuttavia arvioita lukuisilta sivustoilta, odotin jotakin tajunnanräjäyttävää, mitä tämä ei todellakaan ollut. Se on koskettava tarina, jonka parissa aika kuluu mukavasti, mutta perusluonteeltaan kirja on hyvin amerikkalainen, ja suomalaiseen makuun jopa naiivi uskossaan uusiin alkuihin ja Amerikan ihmemaahan.

Kirjan perussanoma on kyllä kaunis: hylkää ennakkoluulosi ja opi luottamaan muukalaisiin, niin voit paitsi saada apua myös oppia jotakin tärkeää. Romaani kertoo italialaislähtöisen Irman tarinan. Hän kasvaa 1800-luvun loppupuolella pienessä pohjoisitalialaisessa Opin kylässä, jossa kaikki syntyvät ja kuolevat samassa talossa, tuntevat toisensa ja suhtautuvat ulkomaailmaan pelonsekaisin ennakkoluuloin. Ikävät tapahtumat Irman elämässä kuitenkin pakottavat hänet lähtemään kotoa, Amerikkaan asti, ja vaikka äiti oli opettanut Irmalle, ettei muukalaisiin voisi koskaan luottaa, hän saa rankan matkansa varrella apua lukemattomilta erilaisilta ihmisiltä, joiden juuret ovat eri puolilla maailmaa.

Irman tarina on melko tyypillinen vaikeuksien kautta voittoon -kertomus, jotka ovat suosittuja Yhdysvalloissa ja jotka luovat sekä kertovat ko. kansan identiteetille tärkeää tarinaa uudelleen ja uudelleen. Ällön imelä tämä kertomus ei ole, sillä Irman elämä on täynnä vastoinkäymisiä ja synkkyyttä - kyllästymispisteeseen saakka. Kaipasinkin välillä enemmän valoa ja lämpöä tarinaan.

Tämän lisäksi teksti oli jokseenkin yksinkertaista ja valmiiksipureskeltua. Tuntui, että kaikki selitettiin aika tavalla auki, vieläpä opettavaiseen sävyyn, eikä lukijalle jätetty paljon itsenäisesti pohdittavaksi. Silti luulen, että jos olisin lukenut tämän ns. puhtaalta pöydältä, olisin ihastunut kirjaan enemmän. Nyt odotukseni olivat liian korkealla. Eihän tämä oikeasti voi kauhean huono olla, jos koko Amerikka tätä rakastaa. Uskallan siksi suositella kirjaa niille, jotka etsivät hyvää lukuromaania, ja joita kiinnostaa 1800- ja 1900-lukujen taite, Yhdysvaltojen maahanmuuttohistoria erilaisine etnisine ryhmineen sekä selviytymis- ja kasvutarinat. Kansikin on aika söötti!

Innostuneempia arvioita voi lukea vaikkapa Goodreadsista.

9 kommenttia:

  1. tämmöiset pettymykset on tylsiä ja niitä tuntuu tulevan aika usein amerikassa hehkutettujen kirjojen kohdalla. ei suinkaan kaikkien, mutta joku siinä on, että eri kirjat uppoaa. välillä minulle on sattunut aivan tavattoman surkeitakin kirjoja tällaisella hakemisella. mutta sitten taas löytyy helmiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anni.M, näinhän se menee. Onneksi tosiaan niitä helmiäkin löytyy.

      Poista
  2. Hmm, no tämä ei nyt sitten ainakaan ole ihan ensimmäisenä jonossa. Se Franzen kyllä kummittelee vieläkin, tartun siis ennemmin siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erilaiset teokset, mutta kyllä minä silti ehdottomasti Franzenia etusijalle suosittelen. :)

      Poista
  3. Karoliina, sehän tässä onkin, kun me on alettu aina odottamaan jotain tajunnanräjäyttävää...ehkä emme enää näe metsää puilta. Tunne itseni epäreiluksi, kun hylkään ns. tavallisia kirjoja, koska ne eivät räjäytä tajuntaani. Se käy yhä useammin ja useammin.

    Minultakin tulee huomenna maahanmuuttaja- tai oikeastaan maanpakolaisuuskirja.

    Sormeni ja sieluni syhyävät Shriveriin, mutta pitäisi varmaan ensin tutkia, miksi ranskattaret eivät liho...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäin oikein miettimään tuota, koska välillä tosiaan tuntuu, ettei tee oikeutta sinällään ihan hyvälle kirjalle, jos siitä ei syty. Mutta toisaalta ainakin minä löydän yhä niitä tajunnanräjäyttäviä kirjoja usein - joskus jopa monta kuukaudessa - ja niiden etsiminen on ehkä maailman hauskinta puuhaa. :) Tajunnanräjäyttävä teos voi myös olla niin monenlainen. Ei kaikkien tarvitse olla esimerkiksi kieleltään tai rakenteeltaan erityisen taidokkaita, sillä jossakin monen muun silmissä keskinkertaisessa kirjassa voi olla itselle joku juju, joka tekee siitä mahdottoman voimakkaan elämyksen.

      Minulla Shriver etenee nyt hitaasti, muttei siksi, ettei se olisi mahtava, sillä se taitaa sitä kyllä olla.

      Poista
  4. Harmi, että tämä oli pettymys, mutta aika tavalliselta kirjan tarina tosiaan tuntuu. Onneksi suurin osa luettavaksi valikoituvista kirjoista ovat lopulta varsin onnistuneita. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, niin kuin tuossa Leenallekin jutellessani sanoin, lopulta niitä erittäin onnistuneita valintoja osuu kohdalle yhä edelleen runsain mitoin. Tietenkin tulee sitä nirsommaksi mitä enemmän lukee, mutta alan huolestua vasta sitten, kun oikeasti hyviä kirjoja ei tahdo enää löytyä. Vielä ei todellakaan ole ollut sitä ongelmaa. :)

      Tämä kirja on selvästi ollut erittäin onnistunut valinta monelle, joten minunkin mielipiteeni on tietenkin vain yksittäinen.

      Poista
  5. Karoliina, sellaisia, joissa oli se jokin juju, olivat minulle ainakin Mitä tiedän Vera Candidasta ja Kulinaristin kuolema. Ne ova tniinkuin omassa sarjassaan olematta silti suorastaan tajunnan räjäyttäviä.

    Arvaa, kumpaa luin viime yönä, Ranskattaret eivät liho vai Shriveriä;-) Nyt mun on pakko, PAKKO, saada vielä se Syntymäpäivän jälkeen ja omaksi, OMAKSI. Kukapa tätä olisi uskonut...

    Uskon/tiedän/luotan, että pidät Shriveristä, mutta ei nautintokirjan kanssa hötkyillä. Se hidas nautinto, pitkitetty nautinto, se tässä on parasta.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...