Kustantaja: Siltala, 2012.
Suomentanut: Terttu Virta.
Sivuja: 133.
Genre: Eteläamerikkalainen realismi.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Isä istui bolivialainen peitto polvillaan ainoassa nojatuolissamme, ikään kuin takapermannolla. Lattialla tuolin vieressä kiilteli hänen punaviinipullonsa ja kotimme ainoa lasi. Katsomona toimi höyläämättömästä puusta tehty pitkä penkki, jolle veljeni olivat sovittaneet itsensä ikäjärjestykseen. Kun lisäksi jotkut heidän ystävistään alkoivat kerääntyä ikkunan taakse, siitä muodostui katsomon parvi."
Luin tänään esiteltävät kaksi eteläamerikkalaista pienoisromaania lukumaratonini aikana. Näistä Elokuvankertoja osui luku-urakan alkupuolelle. Luin sen 133 pientä ja väljästi taitettua sivua alle 40 minuutissa. Kohtaaminen oli siis nopea ja tavallaan voisi ajatella sen olleen myös hätäinen, mutta en kokenut sitä niin. Vaikkei Elokuvankertojasta tullut lempikirjaani, ihastelen kuinka kirjailija onnistui noilla vähäisillä sivuilla ja niiden lukemiseen kuluvassa lyhyessä ajassa luomaan mieleeni ja muistoihini niin elävän sekä värikkään kuvan eräästä perheestä, yhteisöstä, kaupungista ja ajasta.
Olen jostakin syystä ollut aina hyvin kiinnostunut Chilestä ja tein aikanaan gradunikin maahan liittyen. Senkin takia oli kiinnostavaa lukea suomennettua kirjallisuutta Chilestä, sillä aiemmin olen lukenut sieltä vain chileläislähtöistä Isabel Allendea, enkä häntäkään kovin paljon. Ihastelin tätä kirjaa myös esineenä: se on pieni ja hyvin kaunis, kuin koru.
Elokuvankertojasta ovat bloganneet ennen minua ainakin
- Maria, joka kiinnitti huomiota tragediaan näennäisen kepeyden taustalla
- Sara, joka piti kirjaa kerrassaan hurmaavana ja ihastuttavana
- Katja, jonka María Margaritan kertojanääni vei mukanaan lumoukseen
- Maija, joka olisi lukenut hienoa tarinaa mielellään pidempäänkin
"Iltahämärän suurella kankaalla näen isäni etääntyvän kolmipyöräisessään, näen veljieni kulkevan pois yksi toisensa jälkeen, samoin äitini silkkihuivit tuulessa liehuen. Näen heidän lähtevän kuin kaivosalueen asukkaat, näen heidän haihtuvan horisonttiin kuin kangastus, samalla kun musiikki vaimenee ja hahmojen eteen ilmestyy selkeänä ja kohtalokkaana sana, jota kukaan ei halua elämässään lukea:
LOPPU"
***
Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat (Memoria de mis putas tristes).
Kustantaja: WSOY, 2006.
Suomentanut: Matti Brotherus.
Kansi: Tuula Mäkiä.
Sivuja: 100.
Genre: Eteläamerikkalainen realismi.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Asun San Nicolásin puiston aurinkoisella sivustalla siirtomaatyylisessä talossa, jossa olen viettänyt kaikki elämäni päivät ilman vaimoa ja omaisuutta, jossa vanhempani elivät ja kuolivat ja minä olen aikonut kuolla yksin samassa sängyssä jossa synnyin ja päivänä jonka toivon kaukaiseksi ja tuskattomaksi. Isäni osti talon julkisessa huutokaupassa 1800-luvun lopulla, vuokrasi alakerran ylellisiksi puodeiksi italialaisten yhtymälle ja varasi itselleen tämän toisen kerroksen elääkseen onnellisena yhden heidän tyttärensä Florina de Dios Cargamentosin kanssa, joka oli huomattava Mozartin tulkitsija, kielitaituri ja garibaldilainen, ja kaupungin kaikkien aikojen kaunein ja lahjakkain nainen: äitini."
Muistojeni ilottomat huorat oli taas lukumaratonini viimeinen teos. Ostin tämän ihan vähän aikaa sitten alesta muistaakseni eurolla tai parilla. Ajattelin, ettei nobelistin kovakantista teosta voi jättää tuohon hintaan ostamatta, vaikkei se niin hirveästi kiinnostaisi. En ole aiemmin lukenut García Márquezilta kuin Rakkaudesta ja muista riivaajista -romaanin, en siis edes klassikkoa Sadan vuoden yksinäisyys. Aiempi lukukokemus oli mielenkiintoinen, mutten hurmaantunut silloin, ja ajattelin, etten varmasti hurmaantuisi nytkään.
Tähän vaikutti myös mielikuvani siitä, että kirjan ilmestyessä siitä olisi kohuttu sovinistisena teoksena. Pitäisi ihan googlata, mihin tämä mielikuva perustuu, sillä kirja oli lopulta paljon lempeämpi kuin olin kuvitellut. En hurmaantunut vieläkään eikä romaanin lähtökohta - 90-vuotiaan miehen päätös ostaa itselleen syntymäpäivälahjaksi yö neitsyen kanssa - ole mikään mieltäylentävä, mutta viihdyin kirjan kanssa kuitenkin paremmin kuin olin kuvitellut.
Muistojeni ilottomissa huorissa on ripaus maagisuuttakin, mutta ennen kaikkea tämäkin on olkiakohauttelevan realistinen teos. Asiat otetaan sellaisina kuin ne ovat, maailmaa ei pyritä parantamaan. Eteläamerikkalaisessa kaunokirjallisuudessa ei ehkä koskaan rakastuta perinteisesti. Rakkaus syttyy omituisissa olosuhteissa tai rakkauden kohde on jotakin muuta kuin lukija odottaisi. Oh well - tai miten sama sanottaisiin espanjaksi.
Eurooppalaisessa ympäristössä tämä olisi naiskuvaltaan epäilyttävämpi teos, mutta tässä kontekstissa pidin päähenkilöä lähinnä herttaisena ja säälittävänä. Kaunokirjallisuuden perusteella latinalaisamerikkalaiset naiset ovat tosiaan kovapintaisia selviytyjiä - jopa miesten kirjoittamissa teoksissa.
Jälleen mielenkiintoinen teos ja lukukokemus, mutta olen kyllä niin pohjoisen tyttöjä - ei minusta tahdo saada eteläisen tyylin suurta ystävää millään.
"Hän katsoi minua silmiin, arvioi suhtautumistani kertomaansa ja sanoi: Painu siis heti paikalla etsimään sitä lapsirukkaa, vaikka mustankipeytesi vastaisikin totuutta, oli kuinka hyvänsä, menneitä iloja ei sinulta kukaan vie. Mutta heitä sikseen isoisän romanttiset houreet. Herätä hänet, nai häntä korvia myöten tuolla aasin kullilla, jolla paholainen palkitsi pelkuruutesi ja pikkumaisuutesi. Ihan oikeasti, hän päätti täydestä sydämestä: ettet vaan ota ja kuole kokeilematta rakastuneena naimisen ihmettä."
Eteläamerikkalainen realismi kuulostaa hyvältä. Minä olen lukenut aika paljon latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta ja vaikka olen rakastanut maagis-realistisia Allenden Henkien taloa ja Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyttä (joka oli toisaalta vaikea luettava), niin olen nauttinut paljon enemmän realismista, kuten Serranon Näkemiin, pikku naisia tai tätä Letelierin Elokuvankertojaa. Elokuvankertoja on tosiaankin melankolinen ja siinä on todella rankkoja asioita, mutta Letelierin näennäisen kepeä kerrontatyyli tekee kirjasta kauniin.
VastaaPoistaKiva, että luit nämä osana maratoniasi. Ja Lattarilauantai on kerrassaan mainio otsikko!
Kiitos otsikkokehuista, Katja. :D Ja olet ihan oikeassa, että tuo kerrontatyyli tosiaan ratkaisee kaiken. Niinpä tämäkin kirja on tosiaan kaunis, vaikka siinä ei tapahdu moniakaan kauniita asioita.
PoistaMinä luin Elokuvankertojan eilen illalla. Minäkään en kokenut kohtaamista hätäiseksi, vaan kirja vaikutti väkevästi vaikka luin sen kotiaskareiden lomassa. Vain vahva tarina ja taitava kertoja pystyy moiseen.
VastaaPoistaElma Ilona, ihan totta, näin lyhyessä kirjassa korostuu vahvasti tuo tarinan ja kertojan merkitys ja taitavuus. Helposti näin lyhyt kirjanen voisi unohtua mielestä nopeasti, mutta muistan edelleen tämän tunnelmineen oikein hyvin.
PoistaLuulen, että minulla on vähän sama "ongelma": en kauheasti tykkää latinalaisamerikkalaisesta kirjallisuudesta. Siinä on jotain kiehtovaa, mutta myös jotain vieraannuttavaa - ehkä juuri se, että henkilöille tapahtuu kauheita asioita, mutta se kuvataan jotenkin, no "latinalais-realistisesti".
VastaaPoistaHenkien talo -elokuvasta tykkäsin kyllä, tavallaan, pitäisi joskus lukea romaani.
Maria, niin se varmaan on. Joillekin tuo tyyli sopii hyvin, mutta minulle kirjat tuppaavat jäämään väärällä tavalla etäisiksi, vaikka pohjoiseurooppalaisessa ja -amerikkalaisessa kirjallisuudessa nautin usein juuri etäännetystä kerronnasta.
PoistaMinäkin olen nähnyt Henkien talon elokuvana ja kirjakin odottaisi hyllyssä lukijaansa. Allendelta olen lukenut muuta, ainakin Sydämeni Ines -romaanin.
Hei, en yleensä lue kirjablogeja saati kommentoi, mutta García Márquezin vuoksi täytyy tehdä poikkeus. Luin Sadan vuoden yksinäisyyden ikuisuuksia sitten. Ei huono kirja, mutta yliarvostettu teos, jossa kaikki tuntuu toistuvan koko ajan. Itse asiassa luin ennen sitä pienoisromaanit Kuulutetun kuoleman kronikka ja Kukapa everstille kirjoittaisi. Suosittelen lämpimästi, vaikka et olisikaan latinokirjallisuuden ystävä. Novellimaista pienten tapahtumien hienovaraista kerrontaa, jossa jännite pysyy hyppysissä koko ajan, ainakin jälkimmäinen. Mutta tuskin sopii esim. dekkareiden ahmijoille.
VastaaPoistaHei Kristian, lämmin kiitos suosituksista. En pidä dekkareista, joten ei mennyt välttämättä ihan metsään. :)
PoistaPohdin vielä tänään, miksi lattarikirjallisuus genrenä ja karusti yleistäen ei ole niin mieleeni. En nyt mene niin pitkälle, että väittäisin ko. kirjoista puuttuvan psykologisen syvyyden, mutta joku sinne päin oleva ominaisuus on se, joka minua etäännyttää näistä teoksista. Jos pitäisi kuvata kirjaa, joka varmimmin on mieleeni, se kertoisi ihmisistä, joilla on päällepäin kaikki hyvin, puitteet kunnossa, mutta pinnan alla kuohuu. Kirjassa ei tarvitse - tai saa - olla jännitystä, mutta jännitteitä sitäkin enemmän.
Latinalaisamerikkalaisissa tarinoissa on usein olosuhteiden ankeutta ja kurjuutta, mutta mitään ei jäädä sen kummemmin murehtimaan. Asiat ovat niin kuin ne ovat ilman analysointia. What you see is what you get.
Tiedän tietenkin, ettei se ihan näin ole, mutta kärjistäen. Olen ensimmäisen maailman kasvatti ja ehkä siksi kaipaan "first world problems" (vaikka tuo käsite viittaa Twitterissä enemmän siihen, kun kantiskahvilassa on lempipavut loppu).