Iijoki-kimppaluku: Ratkaisujen aika

Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika (Iijoki 16).
Kustantaja: Gummerus, 1986.
Sivuja: 638.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5.
Lue esittely täältä.

Iijoki-sarjan 16. osa, Ratkaisujen aika, oli kokonaisuudessaan sujuvaa luettavaa. Erityisesti mieleeni on jäänyt Kallen aika Ikaalisissa kämpän tai oikeammin metsätyökeskuksen rakennushommissa. Näin siitä huolimatta, että Päätalon taika on minulle paljolti jatkuvuudessa, hitaudessa, tuttuudessa ja toistuvuudessa, vaikka näihin piirteisiin välillä myös tuskastun. Ja että lukuinnon ylläpitäminen on ollut usein vaikeinta silloin, kun Kalle on hypännyt tutuksi tulleista ympyröistä ja piireistä uusiin. Siksi minua alkuun harmittikin ajatus siitä, että tässä kirjassa oltaisiin paljon tuntemattomalla seudulla vieraiden ihmisten keskellä. Mutta Ikaalisten-reissusta tuli lopulta mieluisa ja kiinnostava lukukokemus.

Kalle ja Rousto-Ville tekevät jumalattomasti töitä ja hirveän urakan lyhyessä ajassa. Lisäksi nuo kuukaudet sattuvat olemaan erityisen sateiset (tähän liittyen kuullaan sitten sitä tuskastuttaviin mittoihin kasvavaa toistoa ennustajataatasta ja tervattavista kaivonpohjista), joten työskentelyolosuhteet ovat usein kurjat. Hankalinta ja lukijalle samalla kiinnostavinta työssä on ehkä kuitenkin niin sanottu työyhteisön dynamiikka eli Rousto-Villen oikuttelut, vanhenemiseen liittyvät (lähinnä henkiset) kipuilut ja miesten keskinäinen kilpailu, jota etenkin Ville pitää yllä mutta johon Kallekin suivaantuessaan lähtee mukaan.

Rousto-Ville on kyllä kiinnostava hahmo, vaikka aika kauheakin. Hänessä on tosi paljon hyvää ja lämmintä, mutta välillisesti alkoholi, pohjimmiltaan varmaan rankat sisällissotakokemukset ja mikä vaiva milloinkin tekevät Villestä "tunteellisen siilin" pahinta laatua. Laskuhumalaisen tai krapulaisen piikkikuorensa alla hän itkeskelee mutta myös piikittelee Kallea sillä tavalla, että harva kestäisi ja jäisi kuuntelemaan. Kallella riittää kuitenkin ymmärrystä ja kärsivällisyyttä rikkonaisen oppi-isänsä kanssa, vaikka etenkin bussimatkat Tampereelta Ikaalisiin lyhyiden lomien jälkeen ovat karmeaa luettavaa.

Rousto-Villen eduksi on tietysti laskettava muun muassa se, että hän innosti Kallen hakemaan rakennusmestarikouluun ja auttoi tätä -- välillä kärsivällisestikin -- Ikaalisten kuukausina valmentavien kirjekurssien tehtävissä. Hänellä oli siis hyvin ratkaiseva rooli siinä, että Kalle hakeutui ja pääsi opiskelemaan.

Mutta on Ikaalisissa muutakin kuin työtä, sadetta ja opiskelua, ja muitakin kuin Rousto-Ville. Pienestä Urpulan huushollista, jonne Kalle ja Ville lopulta majoittuvat suurempien talojen kieltäessä yösijan työmiehiltä, löytyy ystävällinen vastaanotto, jatkuvasti lämmin tunnelma ja ihania ihmisiä. Urpulassa on lukijankin hyvä olla. Säpäkkää Lainaa lempeämpi ja suvaitsevaisempi Maija-emäntä miellyttää Kallea, ja ihastus on molemminpuolista, kun Maijakin tuntee löytävänsä siivosti käyttäytyvästä, kotitöihin mielellään osallistuvasta, lapsirakkaasta ja keskustelevaisesta Kallesta hengenheimolaisen. Kallen ja Maijan ihastuminen jää kuitenkin ainakin kirjan kuvauksen perusteella niin sanotusti lihallisesti täyttymättä tai ainakaan sitä ei sanota suoraan. Sen sijaan sen ainoan kerran, kun Kalle Ikaalisissa juo alkoholia -- harjakaisiltana Maijan panemaa sahtia -- hän taas kerran repsahtaa aviollisen uskottomuuden tielle.

Kallen ja Villen rakentama Jaulin kämppä on vielä periaatteessa olemassa ja toimii nykyisin majoitusyrityksenä Seitsemisen kansallispuiston kupeessa. Oiva vierailukohde Päätalo-faneille! Alkuperäinen kämppärakennus on tosin palanut, mutta sen paikalle on rakennettu uusi, ja Kallen pykäämä tallirakennus -- jossa tuo yllä mainittu aviollinen uskottomuuskin tapahtui -- on yhä paikallaan, joskin täysin remontoituna.

Ratkaisujen aika kertoo muustakin kuin Ikaalisten keikasta. Eeti ilmestyy yllättäen takaisin Tampereelle ystävänsä kanssa ja majoittuu Kallen ja Lainan luo Kuusisten yläkertaan, mistä syntyy riitaa avioparin välille ja hankausta myös Kuusisten kanssa. Tytöt eivät tosin viivy kovin kauan. Kalle ehtii kirjan aikana rakennustyömaalle Tampereellakin ja tutustuu Mäkisen Janneen, josta tulee tärkeä henkilöhahmo moneen sarjan tulevaan osaa. Käy Kalle Taivalkoskella myös, mikä on minulle aina mieluisa juttu näissä sarjan myöhemmissäkin kirjoissa. Nyt Kalle lähtee hakemaan synnyinselkosestaan työtodistuksia teknillisen opiston hakemustaan varten.

Taivalkoskella Kalle meinaa taas eksyä mieron tielle, kun hänellä on herkkä kohtaaminen nuoruusajan ihastuksen, Simosen Tyynen, kanssa. Tyyne pitää kuitenkin itsensä ja Kallen aisoissa, ja haaveellinen idealisti joutuu taas kerran kohtaamaan realismin ja tyytymään tehtyihin valintoihin, vaikka hänen luonteeseensa kuuluu haikailu menneiden ja menetettyjen mahdollisuuksien perään.

Taivalkoskella koetaan myös harvinainen ja myöhempien tapahtumien vuoksi lähes ikoniseksi muodostuva hetki, kun Herkko, Kalle ja Manne ovat yhtä aikaa kirkonkylän pääsiäisjuhlilla, kulkevat hetken aikaa yhdessä ja jakavat matkalaisten pirtissä eväät samasta repusta. Kallen mielessä käy, että Herkko tuntee ehkä tuona hetkenä häivähdyksen ylpeyttä ollessaan kolmin kahden miehistyneen poikansa kanssa, mutta asiasta ei luonnollisestikaan puhuta eikä sellaisia tunteita näkyvästi osoiteta.

Kirjan lopuksi Kalle saa tiedon pääsystä teknillisen opiston huoneenrakennuslinjalle, mikä yllättää hänet iloisesti. Seuraavassa osassa, Pyynikin rinteessä, keskitytäänkin sitten opiskelijaelämään. Siitä lisää kuukauden päästä, vuoden lopuksi.

Kai Hirvasnoro sijoittaa Ratkaisujen ajan Päätalon loistavaan kirjalliseen vaiheeseen. Ensimmäisenä Päätalonaan tämän osan lukenut Anu puolestaan piti kirjaa pitkäveteisenä, mitä en ihmettele, sillä en usko, että Iijoki-sarjasta saa hirveästi mitään irti lukematta sitä järjestyksessä -- sillä kysessähän on, niin kuin on usein sanottu, käytännössä yksi hyvin pitkä romaani. Samalla on toki selvää, ettei Päätalo ole kaikille, vaikka sarjan oikeassa järjestyksessäkin lukisi.

Iloista joulun odotusta kaikille lukijoille!