Kustantaja: Gummerus, 1987.
Sivuja: 635.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue esittely täältä.
Pyynikin rinteessä tuntuu olevan taas sellainen Iijoki-sarjan osa, joka jakaa lukijansa. Kai Hirvasnoro tuomitsee kirjan blogissaan koko sarjan huonoimmaksi osaksi, kun taas Jukka Kemppinen arvioi Päätalo-aiheisessa kirjoituksessaan Pyynikin rinteessä olevan Tammerkoksen sillalla -osan ohella "koko sarjan ehkä tasapainoisimpia ja täyteläisimpiä teoksia". Kommenttien lukeminen molemmissa blogeissa ja muu netin selaaminen antaa ymmärtää, että kummallakin "koulukunnalla" on kannattajansa.
Minulle Pyynikin rinteessä maistui hyvin. Raskas se on siinä mielessä, että Kallen elämä ei todellakaan ole tässäkään kirjassa helppoa, mutta etenin tekstin imussa vaivatta ja totesin, että luen kyllä mieluummin opiskelijaelämästä kuin rakennustyömaiden tarinoita. Ehkä siksi, että opiskelusta on sentään itselläni kokemusta, vaikka ei samalta alalta, tai sitten siksi, että opinahjoihin sijoittuvat romaanit ovat ylipäätään minulle usein jostain syystä mieleen.
Ennen kuin Kalle aloittaa koulun, hän ehtii paiskia töitä Jannen kanssa oikein olan takaa. He rakentavat joka päivä kellon ympäri paitsi Jannen omaa tulevaa kotia (sitä "kymmenen tulisijan") myös muita naapurustoon jälleenrakennusaikana nousevia omakotitaloja. Tienesteillä Kalle ja Laina pystyvät lunastamaan rintamamiestonttinsa itselleen, ja sen he haluavat tehdä, vaikka maksuaikaa olisi runsaasti. Tiedä sitten, oliko se viisas päätös, kun rahalla olisi varmasti ollut muutakin käyttöä, mutta Kalle pelkää, että valtio pettää hänet jälleen kerran ja vie tontin pois.
Pian koulun alettua tapahtuu sitten kauheita: Kallen Manne-veli tapetaan Taivalkoskella. Tämä vie ymmärrettävästi Kallelta keskittymiskyvyn -- ja samalla kirjan synkille poluille. Kallella meinaa taas mielenterveys horjua, ja päässä alkaa soida jokin iskelmä, joka toistuu toistumistaan -- ihan kuin silloin, kun Kalle sairastui mieleltään pahasti epäillessään Lainaa uskottomuudesta. Onneksi Kalle ei tällä kertaa romahda niin pahasti, mutta kova koettelemus veljen menettäminen kaikkineen on ja matka Taivalkoskelle hautajaisiin raskas.
Kauheita juttuja, mutta minusta niistä on syntynyt hyvää kirjallisuutta. Manne-murheiden lisäksi on raskasta seurata Kallen vaikeuksia selvitä opinnoista kunnialla. Kyllä hän ainakin näkee paljon vaivaa ja tekee paljon töitä pärjäämisensä eteen, joten valmistumisen kunnian suo hänelle mielellään. Mutta hurjan hinnan Kalle kouluttautumisesta maksaa stressin ja unettomien öiden muodossa.
Jätän kirjan käsittelyn tällä kertaa lyhyeen muutamastakin syystä: Tietokoneeni näppäimistö on rikki, mikä tekee kirjoittamisesta hankalaa ja hidasta. Tämä bloggaus on kuitenkin jo muutenkin myöhässä aikataulusta, enkä halua enää odotella koneeni tervehtymistä vaan kirjoitan nyt sen, minkä pystyn. Toisaalta kello on jo yksi yöllä, mutta aamusta matkustan ilman tietokonetta uudenvuoden viettoon ja ensi vuonna on jo käsittelyssä uudet Iijoki-osat. Myöskään minulla ei ole nyt Pyynikin rinteessä -kirjaa tai juurikaan mitään sitä käsittelevää materiaalia käsillä, ja kun kirjan lukemisesta on aikaa, en muista tarpeeksi yksityiskohtia kirjoittaakseni siitä seikaperäisemmin.
Sen vain vielä sanon -- toistan -- että minusta tämä on Iijoki-sarjassa oikein hyvä ja vetävä osa, jossa toisaalta opiskelijaelämä paineineen ja toisaalta Mannen kuolema kaikkinensa on kuvattu kiinnostavasti ja vaikuttavasti. Kepeä kirja tämä ei ole, mutta siihenhän Päätalon lukijat lienevät jo melko tottuneita. :)
Iloista vuodenvaihdetta ja kaikkea hyvää vuodelle 2016! Jatkan tätä Päätalo-sarjaani vielä ensi vuonnakin, ja tammikuussa julkaisen myös sen aikataulun vuodelle 2016. Nähdään taas silloin!
Thang You very many ja hyvää vuotta 2016 Karolliinalle lukijoineen.
VastaaPoistaMinusta Pyynikin rinteessa on Iijoki-rajan vakaata hyvää keskitasoa. Heikointa on vaikea nimetä. Oman katon alle on kyllä pelkkää rakennustyön kuvausta, tehdasrakennuksen korotusta töissä päivät, omaa kotia illat ja viikonloput.
t.
jormanen
Kirja-arviointisi on mielenkiintoinen, vaikkakin kirjoittamistasi hankaloittivat tekniset ongelmat ja se, ettei käytettävissäsi ollut arvioinnin kohdetta eikä juuri muutakaan siihen liittyvää materiaalia.
VastaaPoistaItselläni ei ole tietokoneongelmia, mutta kirjan lukemisesta on jo parisen vuotta ja vaikka se on hyllyssäni, en sitä nyt ota esille, vaan kirjoitan vaikutelmani muistinvaraisiin huomioihin nojaten.
Pidän Iijoki-sarjaa kokonaisuutena niin kiinnostavana ja sen teoksia toisiinsa verraten sen verran tasalaatuisina, etten siinä mielessä löydä niistä juurikaan eroja.
Itseäni kiinnostaa eniten pula- ja sota- sekä jälleenrakennusaikaan liittyvät sarjan osat, koska niitä en ole henkilökohtaisesti päässyt - tai paremminkin joutunut - kokemaan.
Opiskelijaelämän kuvaus - mitä Pyynikin rinteessä pääosin on - kiinnostaa myös paljon, koska itsekin olen sitä kokenut, vaikkakin eri alalla ja kymmeniä vuosia myöhemmin.
Kun Kalle työkaverinsa Rousto-Villen - kirvesmies Johan Helin - patistamana innostui pyrkimään Pyynikinharjun rinteessä sijaitsevaan teknilliseen kouluun, tiesi se vain muutaman vuoden kansakoulua käyneelle miehelle raskasta urakkaa. Jo pääsykoetta varten piti opiskella lisää lähinnä matemaattisia aineita, mutta itse koulussa lähes kaikki aineet tuottivat suuria hankaluuksia.
Kalle itse oli pettynein siihen, ettei edes ainekirjoitus sujunut kovin hyvin. Etenkin kielioppisäännöt ja oikeinkirjoitus tuottivat tuskaa, vaikka Kalle itse katsoi jo olevansa suhteellisen hyvä kirjoittaja.
Muutaman päivän kuluttua opintojen alkamisesta tapahtunut tragedia - Manne-veljen paras kaveri puukotti hänet hengiltä - sekoitti pasmat pitkäksi aikaa Kallen matkustaessa Taivalkoskelle järjestelemään hautajaisia.
Opinnot alkoivat sujua paremmin, kun Kalle sai parilta opiskelukaverilta opastusta Kirvestiellä, jolloin Laina valmisti hyvät ruoat ja opiskelijat saivat keskittyä täysillä Kallen preppaamiseen.
Silti Kalle selvisi vain kiikun kaakun toiselle vuodelle ja päästötodistuksen saaminen tuolloin kaksivuotisesta koulusta oli epävarmaa lähes opintojen loppuun saakka. Itse muistelen ihmetelleeni Kallen päästötodistuksen huonoja arvosanoja - kirjassa on valokopio todistuksesta - vaikka hän opiskeli todella ahkerasti ehtien nukkua usein vain pari tuntia yössä.
Mieleeni jäi eräskin koulumatka, kun Kalle ja hänen kaverinsa nukahtelivat väsymyksestä pyörällä kouluun polkiessaan! Lopulta ahkeruus kuitenkin voitti kovankin onnen ja Kalle valmistui arvostettuun rakennusmestarin ammattiin.
Kesälomansa aikana Kalle teki rakennushommia yhdessä Janne Mäkitörmän kanssa ja sai Lainalta eräänkin kerran sapiskaa
kotiinpaluun viivästyessä Lainan mielestä epäilyttävän myöhäiseksi. Kalle ei tietenkään ollut niitä miehiä, joka olisi kuunnellut vaimon nalkutuksen nöyrästi korvat luimussa puolustautumatta - olipa aihetta syytöksiin tai ei - vaan perheriita oli jälleen äänekäs tosiasia.
Kirjan koskettavinta antia on lukea kuvailua jäyhän miehen surusta hänen menettäessään ainoan veljensä äkillisesti puukotuksen seurauksena. Manne oli kuollessaan vasta 22-vuotias... Kallen katsoessa aitassa arkkuun laitettua veljeään hän huomasi Mannen suupielessä veripisaran.
Riitu ja Herkko surivat poikaansa tavallaan ja saunassa Kalle huomasi, kuinka hänen isästään oli tullut vanha mies. Myös sisarille - joista nuorin, Kaarina, oli vasta 10-vuotias - isoveljen kuolema oli tietenkin järkyttävä kokemus.
- Kiva tietää, että saamme lukea alkaneena vuonnakin kiinnostavia arviointejasi Iijoki-sarjan teoksista. Itse alan odottaa kieli pitkällä uutta heti edellisen luettuani. Kiitokset hyvästä blogistasi ja hyvää uutta vuotta sinulle Karoliina!