keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kanadalainen keskiviikko - Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The Way the Crow Flies).
Kustantaja: Tammi, 2004.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 846.
Genre: Perhe- ja yhteisötutkielma/syvällinen lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Illallisen jälkeen seuraa juhlallinen riitti. Se liittyy rakkauteen ja menettämiseen. Menneisyyden menettämiseen, sen muuttamiseen kallisarvoisiksi muistoiksi. Tähän alkemistiseen riittiin kuuluu aina popcorn.

Mikään ei houkuttele keskittyneeseen muisteluun yhtä tehokkaasti kuin diaprojektorin hiljainen hurina pimeässä. Äänekäs surina, joka saattelee jokaista väridiaa sen loksahtaessa näkyviin. Mitä pitempi aika kuvan ottamisesta on, sitä pitempi on hiljaisuus ennen kuin pimeästä kuuluu isän iloinen ääni: 'Tuo oli hieno päivä, muistatko, maman?'"

Minulla on ikävä diojen katselua. Tuota hurinaa, loksahtelua ja palavan pölyn tuoksua.

Meinasin ihan oikeasti antaa tälle romaanille pisteet 5/5. Se kertoo oikeastaan kaiken oleellisen, sillä en ole harkinnut sitä vakavasti kertaakaan aiemmin tämän blogin aikana. Olen sanonut, että jos joku viiden pisteen romaani, "elämäni romaani", pitäisi nimetä, se olisi Lionel Shriverin Poikani Kevin. Tämä tulee samalle viivalle. Saattaa siellä joku muukin olla, mutta ei monia.

Tämä oli myös haastekirja (Ota riski ja rakastu kirjaan), jota minulle ehdotti Ilselän Minna. Kiitos hänelle. Luotan vahvasti Minnan makuun ja toki Keltaiseen kirjastoonkin, mutta huokaisin kuitenkin syvään huomatessani tässä kirjassa olevan 850 sivua. Aloitin silti urheasti ja pidin kirjasta heti alkuun, mutta sen paksuus sai minut hidastelemaan ja pitämään taukoja lukemisessa. Tehtävä tuntui niin mittavalta. Sitten luin tuoreen jutun kirjasta Kaikki mitä rakastin -blogista ja rohkaistuin tarttumaan siihen ihan tosissani. Kyllä kannatti.

Linnuntietä on kanadalaisen MacDonaldin toinen ja toistaiseksi viimeinen romaani. Minulle MacDonald oli ennen tätä tuntematon nimi (hänen romaaninsa ovat ilmestyneet villeinä opiskeluvuosinani, jolloin en juurikaan lukenut kaunokirjallisuutta tai seurannut kirjauutisia), mutta nyt olen huomannut hänellä olevan paljon muitakin faneja. Linnuntiestä olen kuitenkin melkein mustasukkainen. Ajattelen sen maailman kuuluvan minulle ja minun yksin todella ymmärtävän sitä. Siis vain hieman vitsaillen.

"Henry hengittää tasaisesti, silmät yhä ummessa. Muistot lainehtivat mieleen. Kuiskivia näkinkenkiä, hiljaista meriheinää, rantaan huuhtoutuneita kenkiä, kimaltavatko pohjassa hampaat vai helmet, kivet vai luut? Hukattuja tavaroita, omistajiltaan tuuliajolle jääneitä, kuoleman vapauttaneita muistoja. Jos hän pitäisi silmiä kiinni tarpeeksi kauan, löytäisivätkö kaikki kadonneet muistot tiensä Henry Froelichin lävitse kuin elävästä portista?" 

Romaanissa on ilmeisen omaelämäkerrallisia piirteitä ja lisäksi se pohjautuu todelliseen rikosoikeudenkäyntiin ja tuomioon. Ehkä siksi se tuntuu niin todelta. Tai sitten kirjailija vain osaa asiansa.

Kaikkein eniten pidin kirjan alkuosasta - siis noin sivulle 600 saakka. Sinne asti ollaan 1960-luvun alkupuolella Kanadan Ontariossa, Centralian varuskunnassa. Kirja alkaa, kun päähenkilön, 8-vuotiaan Madeleinen, perhe muuttaa Centraliaan monien Saksan vuosien jälkeen. Vanhemmat ovat kotoisin Kanadasta, mutta isän sotilasuran ja toisen maailmansodan vuoksi he ovat olleet kauan Euroopassa.

Centralian asuinalue yhteisöineen on pakahduttavan ihana idylli ja sellaisenaan ahdistavan pelottava. Kustantajan esittelyssä sanotaan hyvin, että "Linnuntietä piirtää eräästä aikakaudesta hellän muotokuvan ja antaa samalla siitä tuomion." Takakantta lukemattakin tietää, että jotain kamalaa vielä tapahtuu, mutta aluksi on silti ihana lillua 60-lukulaisessa optimismissa ja ydinperheihanteessa. Ehkä siksi, että kerronta tapahtuu lapsen kautta. Madeleine elää turvallista ja turvattua lapsuutta, mutta hän tarkkailee sitä oikean lapsen tavoin, realistisesti ja ilman nostalgiaa, jolloin vältetään turha imelyys.

Sitä paitsi kauniissa julkisivussa on säröjä ja uhkia. On boheemit naapurit, uhkaavasti käyttäytyviä pikkutyttöjä - ja kylmä sota. Aikuisten maailmanlopun pelko tihkuu väistämättä lastenhuoneeseen asti.

Ja silti. Centralia on maailma, jossa perheet asuvat värikkäissä omakotitaloissa huolellisesti leikattujen nurmikenttien keskellä ja lapset voivat juoksennella pihoilla keskenään. Centraliassa sotilasuraa luovat isät käyvät töissä ja käyttäytyvät herrasmiesmäisesti vaimojen hoitaessa kodit ja lapset moitteettomasti, ja tukiessa toisiaan luoden yhteisöllisyyttä jatkuvasti vaihtuvista asukkaista huolimatta.

Etenkin Madelinen perhe on oikea mallikuva tästä ihanteesta. Madelinella on "maailman mukavin papa", niin kuin hänen äitinsä, maman, usein sanoo. Jack todella on, ja myös liikuttava kaikessa rehtiydessään ja lojaalisuudessaan. Hän rakastaa vaimoaan palavasti, mutta vakaasti - eikä ehkä ihan aina osaa lukea tätä oikein. Mimi on omistanut elämänsä perheelleen, mutta hän uskoo perheonnen kumpuavan hyvästä avioliitosta ja asettaa siksi parisuhteen lastensa edelle.

Madelinella ja tämän isoveljellä Mikellä on siis hyvät kotiolot, heitä ja toisiaankin rakastavat vanhemmat. Silti Mikellä tulee hankalaa isänsä kanssa, kun poika kasvaa ja hänen auktoriteettiuskonsa vähenee. Madeline on taas aikuisenakin todellinen isän tyttö. Heillä on lämpimät välit ja pienenä Madeline miettiikin huolissaan, millaista olisi, jos isä olisi hänelle samanlainen kuin Mikelle. 

"Madeline painaa katseensa alas, ei katsoakseen jalkoihinsa vaan kätkeäkseen ilonsa, kun nostaa toisen kätensä isän olkapäälle ja antaa toisen isän käteen. Pienenä hän aina pani jalkansa isän jaloille, mutta nyt hän on iso ja hänen uudet kiiltonahkakenkänsä askeltavat samaan tahtiin kuin isän Daks-kengät."

Madelinella on vuorostaan ongelmia mamanin kanssa. Madeline on raisu poikatyttö, porukan pelle, josta tulee isona komedienne. Hän ei ole lapsenakaan sellainen, kuin maman toivoisi, ja pienen Madelinen on taas vaikea käsittää, miksi hänen pitää auttaa mamania keittiössä ja pöydän kattamisessa, kun Mike vain istuu isän kanssa pöydässä odottamassa.

Vaikka perheenjäsenet kuulostavat aikakautensa kliseiltä, MacDonald on tehnyt heistä uskomattoman eläviä ja todellisia. Madeline on hienoimpia lapsikuvauksia ja lapsikertojia, joita kirjallisuudesta muistan. Hänen vanhemmistaan tuli perinteisiä roolejaan vaalivinakin ja puutteineenkin minulle läheisiä ja rakkaita. Samoin naapurustosta löytyy upeita henkilöhahmoja, etenkin vastapäisen boheemiperheen vaitelias Henry Froelich on piirretty taiten.

Tätä perheen, yhteisön ja aikakauden kuvausta elävine henkilöineen pidin täyttä tunnelmaa tihkuvan kirjan suurimpana hienoutena. Mutta tärkeää on myös se, mitä sitten tapahtuu. Lapsen elämä särkyy ja vähän myöhemmin joku kuolee ja yhteisö järkkyy. Näiden tapahtumien etenemistä seuraa sydän pamppaillen ja oikeuden toteutumista odottaen. Kirjasta tulee trilleri, mutta ei halvalla tavalla. Kirjasta tulee myös kauhea. Sen verran ahdistava, että se tuli uniini ja valvotti yöllä, mitä ei usein kirjojen kanssa tapahdu.

"Milloin on aamu? Onko silloin aamu, kun ruohikossa näkyy kastetta? Silloin kun lehti tömähtää rappusille? Silloin kun ikkunasta näkyvä vaisu valo hukuttaa lukulampun valon? Sammuta se. Päiväpeitto on yhä rypytön. Elämä alkaa kaikota huoneesta. Kaikki mikä oli vireää, oli juuri laskettu kädestä tai odottamassa ottajaansa, näyttää vähän jähmeämmältä, liikkeen jälkikuva alkaa kadota esineistä, kirjan sivut hengittävät ulos, vaatteet riippuvat kaapissa hiljaisempina kuin ennen. Ne henget ja virtaukset, jotka kaikkea liikuttavat, jättävät huoneen ja kaiken mitä siellä on kuin taikurin hihasta varisevat luvuttomat pienet liinat. Maa vaatii huonetta omakseen. Milloin on aamu?"

Kaiken tämän lisäksi Linnuntietä on vahva ja laaja kuvaus aikakautensa poliittisesta ilmapiiristä. Toisen maailmansodan seurauksista, peloista, vainoharhasta, sotarikollisista, vakoojista ja peitetoimista. Yksityinen ja yhteiskunnallinen sekoittuvat kirjassa vaivatta. Pienen ihmisen teot tai päätökset vaikuttavat laajasti vähintään kokonaiseen yhteisöön.

Ja lopuksi hypätään 20 vuotta eteenpäin Madelinen aikuisuuteen. Paljon on tapahtunut, mutta lapsuudessa on vielä käsittelemättömiä asioita. Oli mielenkiintoista tietää, miten perheelle kävi ja muutenkin loppu on aivan oikeutettu, mutta Centralian, 1960-luvun ja lapsuuden taika oli poissa (maagisin kohtaus onkin paluu ränsistyneeseen ja autioituneeseen varuskuntaan). Siksi kirjan ensimmäiset 600 sivua olivat minulle vaikuttavimmat.

Pidän yleensäkin pohjoisamerikkalaisesta kirjallisuudesta. Pidän kasvutarinoista, perhe- ja avioliittoromaaneista. Pidän onnellisista perheistä, joita kuitenkin horjuttaa jokin. Pidän lähihistoriasta. En osaa silti selittää, miksi juuri tästä romaanista tuli minulle yksi elämäni kirjoista. Ann-Marie MacDonald punoo, rakentaa ja kuvaa upeasti, mutta silti kirjaan tarvitaan jotakin maagista, joka toimii juuri tietyn lukijan kohdalla (ja jonkun toisen kohdalla taas ei), että se nousee tämän lukemisten parhaimmistoon. 

Linnuntielle oli ripoteltu juuri minulle sopivaa magiikkaa. Kaipaan sen maailmaan jo nyt, ja koska olin lainannut teoksen kirjastosta, minun ei auta nyt kuin yrittää metsästää se omakseni jostakin. Ja lukea sillä välin MacDonaldin esikoisromaani Armon yö, vaikka se myös pelottaa, sillä en haluaisi särkeä Linnuntien ja MacDonaldin luomaa taikaa.

Lopuksi vielä sanon, että kirjan suomennos oli minusta aivan erinomainen! Ja että esille laittamissani kansikuvissa muunnellaan nyt vain samaa teemaa ja jopa samaa kuvaa, koska en löytänyt muita katseen kestäviä versioita.

Melkein kymmenen vuotta vanha kirja ei luonnollisesti ole kirjablogeissa ollut juuri esillä, mutta Hesarissa Suvi Ahola on näköjään kirjoittanut siitä yhtä innostuneena kuin minä. Lukekaa tekin ja innostukaa, kunhan muistatte, että lopulta tämä kirja ja sen maailma ovat minun. MINUN.

"Eväsretki Schwarzwaldin mäntyjen keskellä. Maman istuu ruudullisella huovalla, jalat koukussa sivulla, aurinkolasit päässä ja valkoinen liina kaulassa. Herkemmän näköinen Mike ja pitkälettinen Madeleine katsovat kameraan silmät sirrillä.

Tsh-klink. Tämä ei ole niinkään muistelemista kuin unohtamisen estämistä. Madeleine katsoo dioja keskittyneesti. Hartaasti. Jokainen kuva on kadonneen maailman muistomerkki. Oviaukko vuorenseinämässä, ikiajoiksi sinetöity."

34 kommenttia:

  1. Lupaan, etten yritä viedä kirjaa ja sen maailmaa sinulta, mutta sanon että tällaisen tekstin jälkeen kirja on suorastaan pakko lukea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Liisa, huomasin että olit ostanut jo kirjan messuilta! Toivon niin, että ihastut myös. <3

      Poista
  2. Ei, vaan se on Minun, mutta saat siitä vähän. <3

    Minä rakastin tätä, vaikken muistakaan kaikkia syitä, miksi.

    Olen tästä NIIN iloinen...! <3 <3 <3

    Analyyttisin terveisin M :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä analyytikko :D

      sinunhan se on, kun se minulle toit, mutta ollaan siellä edes naapureita. <3

      KIITOS!

      Poista
  3. Oh, herätit kyllä nyt täysin mielenkiintoni tätä kohtaan! Tekisikin mieli jotain tällaista tähän väliin, etenkin kun juuri olen lukenut Haahtelaa ja todella pettynyt. Linkitin muuten sinut tämänpäiväiseen postaukseeni Haahtelan Lumipäiväkirjasta. Anyways kerrot tästä MacDonaldin romaanista niin hekumallisesti, että pakkohan tämä on käydä kirjastosta lainaamassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, en osaa oikein puhua tästä ja Haahtelasta edes samana päivänä, niin erilaisia ne ovat. :) Mutta tämä on sellaista paljon realistisempaa, suoraviivaisempaa kerrontaa, joten toivottavasti se uppoaa sinuun paremmin!

      Poista
  4. Nyt kyllä heräsi minunkin mielenkiintoni tätä kirjaa kohtaan! Ennestään minulle aivan tuntematon kirjailija ja kirja päätyi ehdottomasti lukulistalleni. Tiiliskivi ja vielä Keltaista kirjastoa, vaikuttaa loistavalta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, hienoa, jee! Minä usein vähän välttelen tiiliskiveä, mutta Keltainen kirjasto on kyllä luotettava ja olen ihan ikionnellinen, että luin tämän.

      Poista
  5. Voi! Vaikka kirja onkin SINUN (ja Minnan!), haluan ehdottomasti lukea tämän. Olen katsellut kirjaa ja pohtinut sen lukemista jo jonkin aikaa, mutta sivumäärä on pelottanut. En sinänsä pelkää tiiliskiviä, mutta parhaimmillaankin niihin mahtuu usein jotain turhaa. Tähän selvästi ei. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, sinäkin mahdut varmasti naapurustoon, jos sinne haluat. <3 Minä vähän pelkään tiiliskiviä ihan siksikin, että en ole kauhean pitkäjänteinen ihminen ja paksut kirjat tuntuvat vievän kohtuuttoman paljon kallisarvoista aikaani, hih, mutta usein ne myös palkitsevat lopulta. Silti olen samaa mieltä, että monissa on turhaa, mutta tässä ei minusta ollut!

      Poista
  6. Kuulostaa ihanalta ja ravisuttavalta! Ota riski -haaste on kyllä poikinut upeita kirjalöytöjä. Pistän tämän muistiin jotain rauhallista ajanjaksoa varten :).

    VastaaPoista
  7. Upean kuuloinen lukukokemus! Minulla oli tämä hetken aikaa lainassa joskus vuosia sitten, mutten saanut aloitettua. Nyt todellakin tekee mieli! Jos sen sallit siis. ;)

    Armon yön olen Lukuhetkien Sonjan suosituksesta lukenut ja kovasti siitä pidin. Ooh, kaipaan jotain tajunnanräjäyttävää tiiliskiveä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, toki sallin. ;D Ja voi että, minun pitää lukea tuo Armon yö joskus, kun olen vähän laskeutunut tästä huumasta.

      Poista
  8. Kävin tätä kirjastossa pyörittelemässä, kun näin tämän olevan sinulla luvussa. Olen lukenut Armon yön lukioikäisenä ja pidin siitä hurjasti, mutta jostain syystä en ole tajunnut, että MacDonald olisi voinut kirjoittaa jotain muutakin. Kirja jäi lainaamatta paksuutensa vuoksi, mutta lukukokemua kuulostaa niin upealta, että pakkohan tämä on joskus lukea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, ymmärrän että jätit näin paksun kirjan hyllyyn, mutta suosittelen sinullekin riskin ottamista tämän kanssa. :) Ja tuo Armon yö tosiaan kiinnostaa. Jännä, että MacDonald on kirjoittanut kuitenkin vain kaksi romaania (ja lisäksi näytelmiä jne.). Tällaisia ei kyllä kirjoiteta ihan joka vuosi. Käsitykseni mukaan molemmat MacDonaldin romaanit ovat osittain omaelämäkerrallisia ja voisi kuvitella hänen kirjoittaneen niitä aika vereslihalla.

      Poista
  9. Minullekin Ann-Marie MacDonald on tuntematon kirjailija. Kun luin kiinnostavan kirjoituksesi, alkoi tehdä mieli lukea tämä kirja. Täytyy pitää nimi mielessä ja katsella kirjaa kirjastosta.

    VastaaPoista
  10. Ooh. Lumouduin ihan jo pelkästään tästä kirjoituksestasi.

    VastaaPoista
  11. Kuulostaa aika ihanalta :) Nyt vain on tullut luettua muutamia hitaampia kirjoja, kaipaan vähän räväkämpää. Mutta pistän ehdottomasti muistiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, ihana tämä on, vaikka kertoo monista raadollisista asioista. Pituudestaan huolimatta tämä ei kuitenkaan ole minusta hidas- tai muutenkaan vaikealukuinen, joten sopii moneen hetkeen. Sen tiedän kuitenkin itsekin, ettei aina tee mieli lukea paksua kirjaa, vaikka tietäisi sen olevan miten hyvä.

      Poista
  12. Ihana kuulla, että MacDonald kiinnostaa!:) Minullekin tuttu tunne tuo mustasukkaisuus kirjasta. Minun kirjani vaan tosin on MacDonaldin toinen kirja Armon yö. Linnuntiestäkin muistan pitäneeni, mutta se ei tosiaan kolahtanut samaan tapaan kuin kirjailijan esikoisteos. Suorastaan painostan sinua tarttumaan Armon yöhön!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja, muistankin sinun käyneen jo aiemmin kehumassa Armon yötä. Painosta vain, hih, minä varmasti luen sen joskus! Jossakin syvällä sisimmässäni voin myös antaa sinulle anteeksi sen, ettei tämä Linnuntietä kolahtanut sinuun täysillä. ;D

      Tuo mustasukkaisuus kirjasta on aika paradoksaalinen tunne, kun toisaalta haluaa kertoa siitä kaikille ja toisaalta pitää omanaan. :)

      Poista
  13. Luin kirjan silloin, kun se oli vasta ilmestynyt, noin vuoden 2005 tienoilla. Yksi lempikirjoistani, ja oli pakko hankkia omaksi heti kun näin Antikka.netissä.

    - Eleonoora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eleonoora, olen nyt jo melkein mustasukkainen siitä, että te jotkut olette saaneet rakastaa tätä jo melkein kymmenen vuotta. :) Minunkin täytyy kyllä joskus vielä hankkia tämä omakseni!

      Poista
  14. Arviosi sai kyllä ihan kertaheitolla tämän jo ennestään kiinnostaneen kirjan nousemaan tbr-pinon kärkipäähän. Oi sentään!

    Saatan rakastua tähän, mutta muistan kyllä että tämä kirja on SINUN. Ja Minnankin! :D Minulle riittää, että Haahtelan Tule risteykseen seitsemältä on MINUN. MI-NUN!! :D :D

    VastaaPoista
  15. Sara, minä uskon ja toivon, että tosiaan rakastut tähän! Ja juu, minä ja Minna vartioidaan Centraliaa, ja sinä saat partioida risteyksessä seitsemältä. :D (Sanon ainakin nyt vielä, kun ko. kirja on lukematta..)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi teitä <3 Onneksi kukaan ei ole vielä tulossa varastamaan Carrollin Wieniä minulta. :)

      Poista
    2. Linnea, ei sitä koskaan tiedä! Pidä varasi. ;) <3

      Poista
  16. Luin tämän silloin kun se ilmestyi, ja sen jälkeen uudestaankin. On niin hieno romaani, yksi tärkeimmistä, ja nyt oon ihan hämmentynyt kun en ole tiennyt tuosta että perustuu tositapahtumiin! Armon yö on myös tosi hyvä. Ihana pohjois-amerikkalainen kirjallisuus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi, muistinkin tämän olevan sinunkin suosikkejasi. <3 Tuo murha ja oikeudenkäynti tosiaan perustuvat "Steven Truscott caseen", jota minäkin kävin tutkimassa vasta kirjan luettuani. MacDonald oli oikeudenkäynnin aikaan vuoden ikäinen, joten hän ei ole voinut olla jutussa "mukana" Madelinen tapaan, mutta tässäkin romaanissa lienee lisäksi omaelämäkerrallisia aineksi, sillä myös MacDonald syntyi ja vietti varhaislapsuutensa Saksassa isän sotilasuran vuoksi, ja sittemmin kanadalaisessa varuskunnassa. Mutta tuo Armon yö on kuulemma suoremmin omaelämäkerrallinen.

      Tosiaan, ihana pohjoisamerikkalainen kirjallisuus ja ihana MacDonald!

      Poista
  17. Minäkin aion nyt tämän perusteella hieman lainata kirjan maailmaa, mutta lupaan palauttaa (sekä Minnalle että sinulle). Ihana Karoliina ja ihana postaus.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...