Iijoki-kimppaluku: Tammerkosken sillalla

Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla.
Kustantaja: Gummerus, 1982.
Sivuja: 672.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.

Minulle oli helpotus päästä Siiranmäestä pois, ja luulen sen johtuvan yhtä paljon minut lukijana etäännyttäneestä mukafiktiivisyyden korkeasta asteesta kuin itse vankileirin ahdistavasta ilmapiiristä.

Käsittelin siis viimeksi Nälkämäki-romaania, jonka Päätalo kirjoitti omista kokemuksistaan mutta selkeämmin fiktiivisenä romaanina ja aiemmin kuin Iijoki-sarjan. Nyt hypätään pois Siiranmäestä sodan viimeisiin vuosiin ja muuttoon Tampereelle. Pahoittelen heti kärkeen mahdollisia virheitä, sillä minulla alkavat mennä kirjat ja asioiden tapahtumajärjestys sekaisin ja saatan muistaa väärin. Onneksi netistä löytyy jonkin verran muiden kirjoituksia omaa muistelua tukemaan. Esimerkiksi Kai Hirvasnoron blogista löytyy juttu Tammerkosken sillastakin.

Hirvasnoron otsikko kuuluu "Kallen ja Lainan tarina alkaa", ja siitä kertoo myös kirjan kansikuva. Alkuun käydään kuitenkin Kestilässä ihmettelemässä taivalkoskelaisten toista evakkoreissua. Vaikka erona karjalaisiin pohjoissuomalaiset pääsivät lopulta aika pian takaisin kotiseuduilleen ja esimerkiksi jokijärveläisten tapauksessa ehjinä säilyneisiin koteihinsakin (jälkimmäinen ei päde vaikkapa kuusamolaisten kohdalla), on evakkouden kuvaus surullista ja mieltäliikuttavaa tässäkin kirjassa. Ihmisillä oli tietenkin jo epätietoisuudesta johtuva hätä, ja vieraille seuduille toisten nurkkiin asettuminen oli vaikeaa. 

Itkettävä kohtaus kirjassa on, kun Kalle tapaa sattumalta evakkojoukossa yksin tillottavan sokean Ukkelin. Vanhaa miestä käy nyyhkään asti sääliksi niin kirjailijalla kuin lukijalla. Järkyttävää on myös Riitun persoonallisuuden muutos. Tähän asti lukemissani Iijoki-sarjan osissa (18 ensimmäistä) yleensä romakka ja reteästi vaikeuksia päin puskeva Riitu on lannistunut kahdesti, ja tämä evakkoreissu on niistä tapauksista ensimmäinen. Hänen elämänhalunsa tuntuu loppuneen ja jonkinasteinen masennus ottaneen vallan. Eikä se mikään ihme ole noissa olosuhteissa muutenkin kotirakkaalle Riitulle. Varmasti monikin asia painoi hänen mieltään -- myös Kallen ja Lainan yhteenlyöttäytyminen.

Riitu on suosikkihahmoni Iijoki-sarjassa, mutta tässä ja vähän seuraavissakin osissa tuskastuin hänen suhtautumiseensa Kallen naimisiinmenoon ja tuoreeseen miniäänsä. Riitulla on minusta tuntunut aina olevan viisautta, lämmin sydän ja avara ymmärrys, mutta sitten hän kiukuttelee kuin pahainen lapsi tai kliseisin kauhutarinoiden anoppi poikansa rakastuessa! Ärsyttävää. No, kyllä Riitulla on myös lämpimät ja hyvät hetkensä tässäkin kirjassa, mutta täytyy ihmetellä hänen kuvattua itsekkyyttään ja lapsellisuuttaan tässä asiassa.

Ei Riitu tosin ainoa minua suivaannuttanut naishahmo Tammerkosken sillassa ollut. En ole lukenut vielä Kallen ja Lainan tarinan loppua, joten en voi sanoa lopullista mielipidettäni Kallen ensimmäisestä vaimosta -- kuten hänet on kirjoissa esitetty -- mutta tällä hetkellä vähän ihmettelen hahmon parjausta, joka tuntuu olevan kovin yleistä Päätalon lukijoiden keskuudessa. Palaan tähän aiheeseen myöhemmin, mutta vaikka minulla on nyt ihan ok-kuva Lainasta, olin minäkin aluksi järkyttynyt Kallen naisvalinnasta. Laina tuntui niin teennäiseltä läyrynaamalta ja tietysti tiukkapipoiseltakin, ja näin punaista varmaan jokaisen "isi"-nimityksen kohdalla.

Ja jos olisin voinut jotenkin ymmärtää Kallen jaksavan tuollaista lässytystä, kaiken teki tuplasti pahemmaksi samassa huoneessa asunut anoppi. Kauheaa sanoa hahmosta, joka pohjautuu todelliseen henkilöön ja oli kuvaushetkellä jo vanha ja raihnainen, mutta kyllä Kallen tilanne oli tuollaisen anopin kanssa ahtaasti asuessa varmasti aivan helvetillinen. Periaatteessa (yli)ystävällinenhän vanhus oli, mutta seurankipeä mouruaja, joka ei osannut tai halunnut antaa tuoreelle avioparille hetkeäkään omaa rauhaa ja tilaa. Ja suorapuheinen huomauttelija sekä vähintäänkin rivien välistä kovastikin moittiva ihminen. Sellainen joka nostaa karvani pystyyn. Hrrr.

Olin siis tosiaan alkuun Kallen avioitumisesta suunnilleen yhtä kauhuissani kuin Riitu, vaikka päivittelin hänenkin käytöstään. Onneksi tilanne ainakin minun silmissäni tuosta vähitellen paranee, mutta kyllähän avioliiton lähtökohdat olivat huonot, kun pari kihlautui neljännellä tapaamisellaan (ja vielä kolmannella tapaamiskerralla Laina erehtyi miehestä ja meni puhumaan tuntemattomalle luullen tätä Kalleksi kauan!) ja tilanne sodan loppuvaiheilla ja sen päättyessä oli monella tapaa raskas henkisesti ja aineellisesti. Ihmettelen yhdenkin vastaavan liiton onnistumista!

Kallella oli kiire naimisiin, vaikka hän sitten heti perään alkoi haikailla poikamieselämän vapauden ja kotiselkosiinsa paluun perään. Myös Pohjois-Suomen tytöt tuntuivat kuin enkeleiltä oman, rasittavan vaimon rinnalla. Uskollinen Kalle ei jaksanut olla ajatusten tai tekojenkaan tasolla. Melkein tragikoominen on kirjan alkupuolen Hennala-jakson kohtaus, jossa Kalle kohtaa pelottavan kyltymättömän Viipurin Paulan ja saa palkinnoksi tippurin, jota joutuu hoidattamaan tuttuun paikkaan Lahden Tyttölyseolle. Sääliksi Kalle käy jo siinä vaiheessa, kun hän pelkää tippurin jääneen parantumatta ja yrittää hankkia lääkkeitä paheksuvilta ja asiattomilta apteekkareilta.

Tässä kirjassa tapahtuu siis paljon ja suuria asioita: sota loppuu, Kalle pääsee viiden vuoden jälkeen vihdoin armeijasta, menee naimisiin ja pääsee aloittamaan vuosikausia haikailemansa siivilielämän. Minua kiinnostaa paljon myös aihe, jota kirjassa kuvataan hyvin, nimittäin suuri pettymyksen tunne, joka rauhan koittaessa yllättää, kun taivas ei aukenekaan. Paikkaa ja merkitystä elämässä on vaikea löytää vuosikausien armeijaelämän ja kovien sotakokemusten jälkeen. Elämä on myös aineellisesti hyvin vaikeaa ja niukkaa. Silti Tammerkosken sillalla on vielä suorastaan iloluontoinen kirja, kun vertaa seuraavaan sarjan osaan, Pohjalta ponnistaen, josta kirjoitan kuukauden päästä.

Minulla oli tarkoitus kertoa tässä samalla Päätaloviikon kokemuksistani ja laittaa sieltä valokuvia, mutta kun postaus on näin pitkä jo tällaisenaan ja kellokin käy jo reilusti seuraavaa vuorokautta, voisin yrittää kirjoittaa Taivalkosken reissustani ihan erillisen postauksen vaikkapa parin viikon päästä.

Kauniita loppukesän päiviä teille kaikille!