Kustantaja: Gummerus, 1983.
Sivuja: 704.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue esittely täältä.
Tämä Iijoki-sarjan 13. osa, Pohjalta ponnistaen, oli monella tapaa kauheaa luettavaa. Kokonaisuutta katsoen olen kyllä samaa mieltä esimerkiksi Kai Hirvasnoron kanssa, joka sanoo kirjasta seuraavaa: "Romaani on todella vaikuttava kuvaus sodan käyneen miehen sopeutumisvaikeuksista siviilielämään, toivottomalta tuntuvasta kuilusta unelmien ja todellisuuden välillä sekä vimmasta päästä nopeasti elämässä eteenpäin viiden hukkaan menneen vuoden jälkeen." Lukukokemukseni teki kuitenkin kauheaksi paitsi kirjan ahdistavat tapahtumat myös tapa, jolla ne esitettiin. Tai pikemminkin alustettiin.
Toivoisin että Päätalon kirjoja olisi aikanaan kustannustoimitettu enemmän. Tästäkin olisi saanut hyvin vaikuttavan kuvauksen juuri tuosta kokonaista sukupolvea (melkeinpä sukupolvia!) jäytäneestä vaikeudesta palata siviiliin sotien jälkeen, rakentaa identiteetti ja elämä uudelleen -- löytää elämälle taas sisältö ja merkitys. Mutta sellainen kuva minulla on, että kirjailijaa ei ole hirveästi ohjattu tässä hänen terapeuttisessa kirjoitusurakassaan, ja siksi tässäkin kirjassa toistetaan tuskastumiseen asti samoja asioita, joilla Kalle on halunnut varmasti voimakkaasti perustella sekä itselleen että lukijoille, miksi hänelle kirjan lopussa kävi niin kuin kävi. Kuulemme siis samat (jo muutenkin ennestään tutut) lapsuuden traumat toistettuna varmaankin kymmeneen kertaan, ja ehkä lähes sata kertaa toistuu kuvaus Lasihelmi-iskelmän soimisesta Kallen päänsisäisessä gramofonissa.
Kauheita, järkyttäviä ja varmasti tapahtumien kulkuun ratkaisevasti vaikuttaneita asioita, mutta en minä ainakaan voinut sille mitään, että kyllästyin ja turhauduin lukemaan saman asian toistettuna niin moneen kertaan. Vaikka kirjailijaa ymmärränkin. Kustannustoimittajaa ehkä vähemmän.
Kallen "hummeeti alkaa siis sassaroida", ja myöhemmissäkin Iijoki-sarjan osissa saa huomata, että hänellä yksi sen merkkejä on juuri jonkin musiikkikappaleen tarttuminen aivoihin ja soimaan päässä jatkuvasti. Varmasti hyvin ahdistava kokemus ja kaikessa kauheudessaan tosi kiinnostava myös. Kamalaa on, miten yksin ihmiset olivat sotakokemuksiensa kanssa. Vaikka ne olivatkin pitkälle yhteisiä melkein kaikille. Tai no, väite on siinä virheellinen, että kyllä mielenterveyspalveluja oli tarjolla, ja kävihän Kallekin (pitkin hampain) lääkärin puheilla, kun Laina oli tarpeeksi monta kertaa kehottanut, mutta ei hölmöyksissään ilennyt paljastaa lääkärille vakavimpia oireitaan eikä siten saanut oikeanlaista apua.
Ihminen on sodan -- sotien -- jälkeen rikki. Kalle oli lisäksi siirtynyt uuteen ympäristöön kauas kotiseudultaan, jota ikävöi hullun lailla (anteeksi kirjaimellisuus). Pika-avioliittoon ryntääminen kadutti saman tien, ja oli kauhea kiire päästä toteuttamaan niitä unelmia, joita sotien aikana oli elätelty. Kalle pyrki hakeutumaan kirjallisuus- ja kirjoittamispiireihin ja -harrastuksiin. Lisäksi hän teki kahta työtä, joista pääasiallistaan yksin talvisessa metsässä -- ja tietysti "röytämällä". Sattui vielä synkkä, pimeä ja loskainen talvi, mikä oli säätiloihin herkästi reagoivalle Kallelle myrkkyä. Kotona odotti ahdistava avioliitto ja sairas anoppi, jota piti hoitaa.
No, kirjan lopussa noustaan jo hieman valoisampaa kohti. Kalle tormistautuu lähes pelkällä tahdonvoimalla ja saa lisäksi alkuun pitkän, usein antoisan uransa rakennusalalla. Enää ei tarvitse painaa pitkää päivää yksin metsässä vaan saa työkavereita ja haaveilla etenemisestä.
Pohjalta ponnistaen käsittelee siis suomalaisen sielunmaiseman ratkaisevaa vaihetta, kansakunnan murtuneiden mielien momentumia, josta on jäänyt voimakkaita jälkiä nykypäivään asti. Surullisista tunnelmistaan ja tapahtumistaan huolimatta se olisi antoisa lukukokemus, ellei kirjailijan olisi annettu rypeä aivan niin huolella ja toisteisesti hänen mielensä murtumisen syissä ja oireissa. Kuitenkin tärkeä kirja tälle kansalle ja varmasti se on sitä ollut ennen kaikkea kirjailijalle itselleen. Voisin kuvitella kirjoitusprosessin olleen hyvin vaikea mutta lopulta puhdistava.
###
En saanut sitten kuitenkaan tässä välissä aikaiseksi postausta heinäkuisesta Päätaloviikosta. Mutta kyllä se eräänä kauniina päivänä vielä ilmestyy! Ehkä jopa syyskuun aikana, mutta ainakin näemme taas kuukauden päästä, kun käsittelyvuorossa on omalla tavallaan hauska, kaikessa traagisuudessaankin farssimainen Iijoki-sarjan 14. osa, Nuorikkoa näyttämässä.
Siihen saakka toivottelen tänä kauniina kesäisenä päivänä hyvää alkavaa syksyä tai ainakin syyskuuta kaikille!
Hyvin osaat analysoida Kallen tekstejä ja niiden psykologisia ulottuvuuksia! Olin Päätaloviikon Lukijatapahtumassa ja näin sinun esityksesi, mikä onnistuikin oikein hyvin!
VastaaPoista