Parhaiden perjantai - Lionel Shriver: Jonnekin pois

Lionel Shriver: Jonnekin pois (So Much for That).
Kustantaja: Avain, 2011.
Suomentanut: Seppo Raudaskoski.
Sivuja: 533
Genre: Tarkkanäköisen vimmainen lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Tunnelma oli ollut ovella lähtöhalailun aikaan kuin valtameriristeiljän kannella torven soidessa. Maihin jäävien oli aika poistua laivasta. Kun he peruuttivat autollaan kadulle ja heidän kaksi ystäväänsä vilkuttivat kuistilta, tuntui kuin auto ei olisi liikkunut vaan talo, niin kuin sen köydet olisi irrotettu ja se olisi lähtenyt loittonemaan kohti kaukaista rantaa, mistä ei voinut lähettää postikortteja."


On vaikea löytää oikeaa tapaa aloittaa tämä arvio. Lionel Shriver on yksi suurimpia suosikkejani kirjallisuuden saralta, joten se, että pidin tästä kirjasta valtavasti, ei tullut yllätyksenä minulle eikä varmasti muillekaan. Shriver ei ole kuitenkaan erityisen helppo luettava. Hänen kielensä on kyllä suoraviivaista ja rehellistä - siinä ei ole mitään kikkailevaa - mutta hän tuntuu välillä niin synkältä, vihaiselta ja vimmaiselta, että lukeminen on raskasta ja hidastakin.

Shriverin henkilöhahmot ovat aina erityisen realistisia, ja niin kuin oikeassakin elämässä, osaa heistä rakastaa heidän "vioistaan" huolimatta, toisia ei taas jaksa sietää, vaikka yrittäisi olla suvaitsevainen. Erityisen säälimätön Shriver on naisiaan kohtaan. Tämä oli ensimmäinen lukemani Shriver-romaani, jossa päähenkilö oli mies, mutta sivurooleissakin he ovat ehkä ärsyttäviä, välinpitämättömiä, tossukoita tai vähän pihalla, mutta eivät koskaan yhtä neuroottisia ja rehellisesti kuvattuja kuin kirjojen naiset. Vai pitäisikö sanoa ämmät.


Pidin todella paljon Poikani Kevin -romaanin Evasta, samoin kuin Syntymäpäivän jälkeen -Irinasta, mutta Kaksoisvirheen Willyyn vähän hermostuin enkä pystynyt ihastumaan myöskään Jonnekin pois -kirjan päähenkilön vaimoon, Glynisiin. Silti nämä jälkimmäisetkin naiset, joiden kanssa en onnistunut ystävystymään, ovat olleet mainioita romaanihahmoja. Kyllä Shriver osaa!


Jonnekin pois on paitsi ihmis- ja ihmissuhdekuvauksessaan tarkkanäköinen (ja kustantajaa myötäillen sanon, että kuitenkin ennen kaikkea avioliittoromaani) myös hyvin yhteiskunnallinen. Niin oli myös Poikani Kevin, mutta se oli plajon vähemmän suoraan paasaava. Hieman pelkäsin Jonnekin pois lukemista, sillä vaikka olen yhteiskunnasta ja politiikasta kiinnostunut, en ole aina innoissani saarnaamisesta kaunokirjallisuudessa. Aika harvoin oikeastaan olen. Mutta pelkäsin turhaan tätä romaania, sillä vaikka siinä suomitaan esimerkiksi amerikkalaista terveydenhuoltojärjestelmää suorin sanoin (ja syystä!), se tapahtuu kaunokirjallisesti ja juonta kuljettaen.

Shriver upottaa tuttuun tapaansa myös pienemmän mittakaavan teräviä mielipiteitään romaanihenkilöidensä ajatuksiin tai viileään kerrontaan:


"Jackson vilkaisi halveksuvasti lihavaa lenkkeilijää (jonka he ohittivat kävellen). Mies kulautti vettä Evian-pullostaan ylväänä ja itsetyytyväisenä kuten pulloveden kanniskelijat aina. Ihmeellistä, miten heidän esi-isänsä olivat onnistuneet valloittamaan lännen, vaikka juottopaikkojen välissä oli ollut monta sataa kilometriä, mutta tuo läski ja muut nykyamerikkalaiset nääntyivät viidessä minuutissa, jos eivät saaneet vesihörppyä."


Ja varmasti muitakin kuin minua ärsyttää tämä erittäin yleinen tapa - johon olen toki itsekin joskus syyllistynyt:


"Ja aivan, heti kun he olivat tervehtineet, Rubyn kännykkä soi. Hän katsoi soittajan tietoja otsa rypyssä ja lausui modernin kiiretyöläisen moton: 'Anteeksi, mutta tähän on pakko vastata.'"

(Nykysuomeksi = "Sori, mun on pakko ottaa tää.")

Minä todella pidän lässyttämättömistä, amerikkalaisista uutta realismia edustavista romaaneista. Ei niitä jaksa koko ajan lukea, sillä välillä kaipaa enemmän optimismia, pehmeyttä ja kauneutta, mutta esimerkiksi Lionel Shriver ja tuoreempi suosikkini Jonathan Franzen kyllä osaavat oman asiansa. Vertaan Franzenia aina Adam Langeriin, ja toisaalta Shriveriä Franzeniin. Vapaus ja Jonnekin pois ovat hengeltään niin samanlaisia, että kun luin nämä peräkkäin, en tuntenut aluksi siirtyneeni edes eri kirjaan. Toki romaaneilla oli lopulta selkeät ominaispiirteensä, mutta henkensä lisäksi kirjoissa oli samalla tavalla minut (positiivisessa mielessä) yllättäneet loput.


Käännös ja toimitus vaikuttivat minusta pikkuvirheet anteeksiantaen oikein kelvollisilta. On kyse enemmän makuasioista, jos minusta New Yorkin metroa kutsutaan suomeksi aina metroksi, vaikka newyorkilaiset mielellään erottautuvat turisteista puhumalla junasta. Tai jos minusta voisi sanoa suomeksi Ala-Manhattan Lower Manhattanin sijaan, etenkin jos samassa teoksessa kääntää suomeksikin aika vakiintuneen Little Italyn Pikku-Italiaksi.


Shriverissä ihanaa on sekin, että hän on kirjoittanut paljon romaaneja, joita ei ole suomennettu. Hänessä siis riittää luettavaa vielä pitkälle eteenpäin. Ja kyllä, ihan totta, häneltä on ilmestymässä uusi romaani maaliskuussa, The New Republic, olkaa hyvä! Maltankohan odottaa suomennosta?